Elossa, toistaiseksi! :-)

Naamas-tee!

Päätin ryhtyä taas kirjoitushommiin kun en pitkään aikaan ole juttua saanut kasaan. Onhan täällä tapahtunut ja juttua riittää vielä pitkäksi aikaa. Tuli vähän pidempi juttu, mutta koittakaa jaksaa lukea. Netit on niin hitaita etta kuvien lisaaminen kestaa, mutta lisailen niita pikkuhiljaa tahan juttuun lisaa, niin ei tartte pelkkaa tekstia tuijotella!



Tammosta jyrkkaa rinnetta pari kilsaa..



Viime viikon alussahan minulla oli vielä sitä mahatautia, mutta kuten sanottu, niin lääkkeet tehosivat ja torstaina 7.10 pääsin mukaan viimeiselle vasektomialeirille. Päämääränä oli Sinchangin kylä aivan Tanahun districtin laitamilla. Kylä on todella vanha kylä, vuoren huipulla. Terveysasema on toiminut siellä n. 25 vuotta. Matka oli vaivalloinen. Ensin kolmetuntia autolla ja sitten kaksi tuntia kävellen ja kiiveten. Kiipesimme todella jyrkkää rinnettä reilun kilometrin korkeuteen subtrooppisessa viidakossa. Olin varannut mukaan kolme litraa vettä, mutta se hupeni kuuden hengen miehistön janoisiin suihin jo alkumetreillä. Porukka oli minusta aika huolissaan, kun vajaakuntoisena lähdin vuorta uhmaamaan ja minähän tunnetusti hikoilen kuin sika helteellä niin heistä varmaan näytti, että kuolen sinne rinteeseen. Jos joku on joskus kiivennyt Karhunkierroksella Kallioportille, niin kerro se matka viidellä ja vaihda puiset portaat kivisiin ja helposti sortuvaan hiekkamaahan ja lisää siihen vielä +30 asteen helle niin saat aika hyvän kuvan siitä, missä mentiin. Onneksi raskaammat tavarat saatiin vuorenhuipulle kaapelikärryllä, joka on sinne EU:n tuella rakennettu.

Helppo osuus..

 Porukalla tuntui olevan kiire, eikä pitempiä taukoja juuri pidetty, niin pidin sitten omat taukoni jajäin jälkeen muista. Välillä kiviportaat loppuivat kesken ja vuorenrinnettä lähti kiemurtelemaan erilaisia sorauomia, joita pitkin piti kompuroida eteenpäin. Ehkä kaikkein kivointa tuossa touhussa oli se, ettei ollenkaan tiennyt, kuinka pitkä matka vielä oli edessä, kun pilvet saivat huipun näyttämään olevan vain kymmenen metrin päässä. Välillä saimme kuitenkin nauttia kirkkaammasta säästä ja näimme puissa apinoita hyppimässä.

Esi-isa

Lopulta saavuimme huipulla olevaan pieneen kylään. Ilma huipulla oli viileä ja kostea. Menimme suuren puun varjoon lepäämään. Sekin puu oli jonkun kylänmiehen esi-isä. Vuorelta avautui kauniit maisemat. Sieltä näkyi jokia, vuoria ja pieniä vuoristokyliä. Terveysasemaa alettiin valmistella vasektomiaa varten. Tälläkään kertaa minulle asti ei ollut varattu steriilejä suojavaatteita leikkausta varten, vaikka olin siitä etukäteen sopinut. Sain kuitenkin pukeutua potilaan suojakaapuun ja pääsin seuraamaan toimenpidettä, jota varten oli niin paljon nähty vaivaa. Ei siinä todellakaan mitään kummallista loppujenlopuksi ollut. Huolehdittiin vain aseptisesta toiminnasta, puudutettiin ja katkaistiin piuhat, solmittiin ne ja paikattiin haavat. Operaation kesto n. 20 min ja uusi kandidaatti sisään. Täytyy kyllä antaa lääkärille ja avustajille krediittiä siitä, miten nopeasti, mutta huolellisesti hommat hoituivat, tuossa pienessä ja hiostavassa kopissa. Eikä aseptiikassakaan ollut näkyviä puutteita.

Päivän aikana tehtiin parikymmentä vasektomiaa. Välillä pidettiin taukoa ja kävimme Miikan kanssa valokuvaamassa kylää ja maisemia. Tapasimme myös kristityn nuoren, joka oli avustamassa vastaanotolla. Hän oli aika vaitonainen seurakuntansa toiminnasta, mutta kertoi, että heillä on kotikirkko, jossa käy n. 15 henkilöä. Hän oli ainoa kristitty perheessään.

Nakyma hissin luota



Tämmöinenkin tutuhko eläinkunnan edustaja tuli vastaan vuorilla. Mahtaakohan Härkösen Jussi tunnistaa?



 Ilta koitti ja oli aika lähteä takaisin Damauliin. Matka vuorelta alas, sujui huomattavasti helpommin, kuin ylös, vaikka ottihan se alaspäin kiipeäminen pohkeisiin. Ja vanha polvivamma armeijasta alkoi vaivaamaan. Pitihän meidän jokikin ylittää ja sen pääsimme tätä mahatavaa teräksistä riippusiltaa pitkin.

 Pääsimme sitten autolle ja oli aika sanoa hyvästit lääkärille ja toiselle avustajalle. He lähtivät moottoripyörällä Dashainin viettoon Chitwaniin. Maasturimme lähti kurvaamaan kohti Damaulia. Jotakin oli kuitenkin pielessä, kuski kiihdytteli ja jarrutteli autoa holtittomasti. Miikan kanssa keskutelimme siitä, kun ei autoissa turvavöitä ole, ja millainen riski se on joutua nokkakolariin niillä teillä. Ajoimme Nepalin vilkkaimmin liikennöityä ja verisintä tietä. Pohdimme selvitiytymismahdollisuuksia, jos auto tippuisi rotkoon ja kuka kuolisi ensimmäisenä, kuka istuu turvallisimmalla paikalla jne. Ja silloin se tapahtui. Kuski lähti ohittamaan mutkassa, vastaan tuli rekka, kuski väisti rekkaa oikealle, ja oikean puolen eturengas ylitti sillan reunuksen. Maasturi hyppäsi sillan reunalta tiensivuun, sadevesiojan yli lepikkoon. Onneksi matka pysähtyi siihen, eikä metriä taaemmas sadeveden muodostamaan uomaan. Kolmesta vaihtoehdosta toteutui se onnekkain. Nimittäin nokkakolari rekan kanssa on aika paha, auton ympärimeno jokeen ehkä yhtä paha, mutta lepikkoon ajamisesta selvittiin säikähdyksellä. Auto oli sen verran pahasti kallellaan, ettei se enää liikkunut mihinkään, onneksi.

Auto mehtan puolella. Ei nayta pahalta, mutta olihan se rysays!

Sillan reuna metrin paassa, tasta se pomppasi.

Menimme tiensivuun selvittelemään tapahtunutta. Projektijohtaja sätti kuskiamme monin sanakääntein ja antaumuksella. Kun hän rauhoittui, menin lohduttamaan kuskia, joka maansa myyneenä istui pölyisen moottoritien laidalla. "Don't worry man. It's not your fault.. Shit happens.." lohduttelin kuskia. Sitten säälini vaihtui suuttumukseen, kun Miika tuli ja sanoi, että kuski oli muuten kännissä. Noniin, olisihan se pitänyt arvata. Meinasin ottaa miestä rinnuksista kiinni ja heittää hänet jokeen. Hillitsin kuitenkin vihani ja mietin myös, sitä että, vaikka kuski olikin kännissä, hän pelasti henkemme ajamalle metsään, eikä jääty rekan alle. Tämähän on tietysti jossittelua. Jos kuski olisi ollut selvinpäin, olisiko lähtenyt ohittamaan siinä paikassa jne. Jokatapauksessa, Kyllä meillä oli varjelus matkassa. Päällikkö soitti meille uuden auton Damaulista, mutta sen tulo kesti ainakin kaksi tuntia. Odottelimme auton saapumista tien varressa, väsyneinä ja uupuneina, mutta kuitenkin kiitollisina siitä, että olimme elossa.



Yöllä saavuimme Damauliin, ja menimme hotellille. Vaikka oli jo myöhä yö, hotelli oli silti auki ja siellä oli juhlallinen tunnelma. Liekkö henkilökunta juhli sitä, että pääsivät meistä eroon kahdeksi viikkoa, kun olimme lomalle lähdössä... Aamulla teimme lähtövalmistelut ja paikallisbussilla menimme Pokharaan. Päätimme mennä eri hotelliin kuin edellisellä kerralla. Halvempaan ja semmoiseen missä saa lämpimän suihkun ja WiFin. Tarjouksia sateli, kun nousimme bussista Pokharassa. Kymmenkunta taksikuskia piiritti meidät ja rupesivat kaikki tyrkyttämään meille taksikyytiä ja hotellia. Otimme summassa kyydin kuljettejalta, joka lupasi meille kaikki edellä mainitut asiat ja vielä ilmaisen taksikyydin hotellille. Kyllähän meitä viilattiin linssiin pahemman kerran. Saavuimme hotelli Lumileopardiin. No sen piti olla Lakesiden keskustassa, mutta se olikin vähän kauempana syrjäkujilla. Halvempi huone (400 rupiaa eli 4 euroa/yö) oli pieni ja siellä vain yksi sänky, Otimme sitten sen 500:n rupian huoneen jossa oli kaksi sänkyä. Vesihän oli suihkussa kylmää kuin eskimon peräsin ja WiFi-yhteyttä ei saatu sitten millään toimimaan. Pettyneinä menimme vessapaperia pyytämään. Eihän sitäkään tietysti saatu respasta.



Pokharassa "aamupalalla"



Lähdettiin sitten lounastamaan kaupungille. Löytyi hieno ravintola, jossa oli WiFi ja päästiin nettiinkin. Vietimme kolme yötä Pokharassa. Ilma oli sateinen, emmekä keksineet juuri tekemistä. Kävin Suedipin (joka on nepalilainen Diakin opiskelija) kanssa järvellä soutelemassa ja sade yllätti meidät. Käytimme sitten pelastusliivejä sateenvarjoina.

Kaverini Suedip Yoshi


Miikan kanssa kävimme Devils Fallssissa joka on suuri koski, tai vesiputous. Ei siinäkään mitään nähtävää ollut, kun on Kuusamossa Kiutakönkään kosken nähnyt. Paholaisen putouksen lähellä oli suuri luola, jonne menimme. Yllätykseksemme luola olikin Hindutemppeli.

Tämmöinen otus tuli vastaan luolan perällä.

Maanantaina lähdimme Chitwaniin. Turistibussi tuli täyteen turisteja ympäri muailmata. Enimmäkseen siinä taisi olla japanilaisia ja saksalaisia. Yritin ymmärtää saksalaisten puhetta, kun joskus olen saksaa lukenut, mutta kylläpä se polotus oli täyttä siansaksaa minulle.  En sitten edes viitsinyt yrittää osallistua keskusteluun lainkaan.

Chitwaniin matkustimme myös meidän jeeppionnettomuuspaikan ohitse, ja muistelimme kauhunhetkiä. Lähellä turmapaikkaa oli sattunut pahempaa, rekka tai linja-auto oli suistunut rotkoon. Näimme kyllä raadon jo aikaisemmalla kerralla, mutta taas sitä rupesi miettimään tätä elämää ja kuinka nopeasti se voi katketa. En kuitenkaan pelkää kuolemaa, sillä laitan turvani Jumalaan. Vaikka kuolisinkin täällä ollesani, saisin rauhan siitä, ettei minun tarvitse pelätä sitä, mikä odottaa kuoleman rajan tuolla puolen.

Chitwan on siis yksi Nepalin monista kansallispuistoista. Tämä on siis trooppisella ilmastovyöhykkeellä. Chitwanissa voi nähdä mm. tiikerin, karhun, sarvikuonon ja krokotiilin. Majoituimme hotelliin ja illalla lähdimme Markuksen perheen ja Suedipin kanssa jeeppiajelulle viidakkoon. Yritimme nähdä noita viidakon mahatavia petoja. Näimmekin peuroja ja pelikaaneja, sekä apinoita ja pienen krokotiilin. Seuraavana päivänä mentiin Miikan kanssa norsuajelulle. Norsun selkään noustiin puisesta tornista ja istuttiin koriin. Ajuri istui  norsun pään päällä ja ohjaili norsua painelemalla jaloillaan norsua korvien takaa. Norsu on aika metka kulkupeli viidakossa. Norsun selästä näimme mangusteja ja riikinkukkoja ja tuoreet tiikerin jalanjäljet.

Sitten lähdimme viidakkosafarille. Ensin menimme kanootilla Raptijokea alaspäin. Siellä näimme ensimmäiset sarvikuonot ja isommat krokotiilit. Viidakossa oli muuten oikein mukavaa, mutta iilimadot eivät olleet oikein miellyttävä tuttavuus. Sainkin niitä jalkohini yhteensä kuusi kappaletta. Vaarallisiahan nuo verenhimoiset kastematoset eivät ole, mutta ikävästi kutittavat jos pääsevät puraisemaan. Viidakossa käveltiin noin 10 mk ja matkalla nähtiin myös karhu. Sen näkeminen luonnossa oli oikeastaan aika pelottavaa, kun se tuli lähelle murisemaan. En saanut oikein hääviä kuvaa, kun käsi tärräsi niin mahrottomasti.

Siella se on. 30m paassa meista.



Taistelu-jaskoja



Illan tulen saavuimme määränpäähämme, pieneen hotelliin Raptijoen toisella puolella. Ylitimme joen kanootilla. Vesi oli joessa puhdasta ja matalaa, joten päätin mennä uimaan. Pyysin erästä poikaa mukaani, joka pelasi jalkapalloa kaverinsa kanssa pellolla. Poika oli nimeleltään Suresh ja 16 vuotta. Menin hänen kanssaan jokeen uimaan. Sitten hänen totesi että minä olen lihava ja se otti sen verran luonnon päälle, että haastoin pojan uimaan joen yli kanssani. Joessa oli kauhean kova virta, ja vastavirtaan uiminen oli täysin mahdotonta. Uimme sitten myötävirtaan, ja ajelehdimme jokea alas varmaan pari sataa metriä.  Hauskaa oli.

Minulla on kyllä huonoa noissa pyhissä paikoissa uimisessa. Raptijoki virtaa Intiaan ja yhdistyy siellä Gangeshjokeen, joka on hinduille pyhä. Israelissa uin Genesaretin järvessä ja halkaisin kantapääni terävään kiveen. Nyt halkesi pottuvarvas kun hyppäsin jokeen. Joen pohja oli täynnä teräviä kiviä. Onneksi Miikalla oli laastarit matkassa.

Suresh ja mina (ei, en ole humalassa vaikka naama punottaa, se on palanut)

 Uintireissun jälkeen Suresh esitteli kotikyläänsä. Kyläläiset kuuluvat muinaiseen Tharuheimoon, ja elo kylässä oli aika alkukantaista. Talot oli savesta ja olkikattoisia, kyläläiset köyhiä maanviljelijöitä. Suresh puhui kuitenkin kohtuullista englantia, ja kertoi, että heillä on kylässä koulu. Suresh esitteli minut kaikille ja otin kuvia kyläläisistä. Lapset tulivat innoissaan katselemaan kuvia kamerastani.



Sarvikuonopariskunta kylpemassa

Lisko

Krokotiili.. naitahan riitti.



babynorsu

 Hotellilla tapasimme myös kaksi tanskalaista matkailijaa, juuri lukion päättänyttä kaverusta. Heillä oli villit suunnitelmat. He olivat tulleet Kathmanduun lentokoneella ja mukanaan heillä oli polkupyörät. He aikoivat pyöräillä Intiaan, Bangladeshiin ja Thaimaahan. Hotellisa oli paljon eri hyönteisiä, kuten koiperhosia, hyttysiä, matoja, kärpäsiä ja hepokatteja. Onneksi oli hyönteisverkot takaamassa mukavat yöunet.

Eilen tulimme viidakosta pois. Miika lähti Pokharaan, minä jäin kyydistä matkan varrella. Tulin tänne Sarayangarhiin tervehtimään Suedipia. Aamulla heräsin siihen, kun vuohi määki ikkunan alla. Se määki siellä varmaan tunnin, eikä antanut minun nukkua. Hetken päästä nousin vuoteesta ja menin pihalle katsomaan. Vuohi siellä makasi päättömänä ja naapurusto oli kokoontunut viettämään uhrimenoja pihalle. Sitten muistin,  että nythän on Dashain, hindujen tärkein juhla. Naapurit tarjosivat pullaa ja hedelmiä minulle, ja vähän hömistyneenä tulin takaisin tänne sisälle blogia kirjoittelemaan.

Huomenna on takoitus lähteä Pokharaan, riippuliitoa koettamaan ja muuta mukavaa. Suedip tulee Pokharaan ensiviikolla, ja lähdemme vaellukselle vuoristoon. Huomenna tulevat muut suomalaiset käymään Pokharassa, sekä Esther, ja Diakin tuleva uusi Aasian maiden vaihtovastaava Kyösti Voima. Viikon päästä takaisin Damauliin, sorvin ääreen. Kaikki on hyvin, ja innolla odotan tulevia päiviä.

Tahan viela lisaan, etta Pokharaan tulin eilen ja suunnitelmat taitaa menna vaelluksen osalta uusiksi, kun Miika on sairaana ja Suedip myos. Saa nahda paaseko sinne vuorille ollenkaan, vai pitaako lahtea jo huomenna muiden suomalaisten kanssa heidan mukaansa.