Elämää ei sen enempää

Heipä hei.

Juuri kun ajattelin, ettei tämä ihmiselo voi enää huonommaksi mennä, niin sairastuin flunssaan ja flunssan päälle sain vielä mahataudin. Taas on tullut syötyä jotain omituista. Olisivatko ravintolassa korvanneet kanan ja sian lihan rotalla ja pululla. Mene ja tiedä. Kaikenlaista paskaa sitä mahtuu ihmisen elämän tielle. Sitä voikin sitten miettiä että mistä se kaikki paska tulee. Kipua ja kärsimystä. Sitä tämä elämä on. Kaipa se on niinkin, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Vaiko lieneekö totta tuo edellinenkään, kuolema on kolkutellut taas ovella ja en voi sanoa, että tuntisin oloani yhtään sen vahvemmaksi.

Joitakin ilonpilkahduksia mahtuu onneksi myös elämään. Tuossa männäviikolla kävimme Estherin orpokodilla. Orpokoti sai alkunsa, kun eräs nainen otti hoitaakseen orvoksi jääneen lapsen. Naisen omat lapset ovat jo aikuisia ja mies on kuollut sodassa. Naiselle tuotiin yhä enemmän lapsia hoidettavaksi ja siitä se sitten lähti. Nyt orpokodissa asuu yhteensä 18 lasta. Joskus lapsia on enemmän, joskus vähemmän. Joskus kakarat karkaavat omille teilleen. Joskus palaavat, joskus eivät. Kaikki lapset käyvät koulua jossain.

orpokodin lapsia

talo koko komeudessaan

Viimeviikonloppuna kävimme Puten kanssa kahdestaan Nagarkotissa. Talon naiset jäivät viettämään tyttöjenviikonloppua kasvohoitojen ja shoppailun merkeissä. Meidät miehet toisin sanoen ajettiin ulos talosta, luonnonvoimien armoille. Nagarkot on pieni kylä parin tuhannen metrin korkeudessa noin tunnin ajomatkan päässä Kathmandusta. Läksimme sinne ilman mitään suuria suunnitelmia. Tarkoituksena oli viettää rento viikonloppu kiirettömässä ja luonnonläheisessä ympäristössä. Minulla flunssaa ja ripulia pukkasi päälle, mutta en antanut sen häiritä. Kun saavuimme Nagarkotiin perjantaina, oli jo tullut pimeää. Emme olleet varanneet hotellia etukäteen, joten kuskimme ehdotti meille edullista hotellia, jonka hänen ystävänsä omisti. "Only about 50 dollars per night". Kylläpä me heti tuosta tarjouksesta kieltäydyttiin ja läksimme kävellen etsimään halvempaa lukaalia Nagarkotin pimeneviltä kujilta. Saimme vastaamme kaksi pikkupoikaa jotka kävivät kovaa tarjouskilpailua hotellistaan. Hotelli Mountain Heart kuulosti sopivalta vaihtoehdolta ja saimme mukavan homeenhajuisen ja kylmän huoneen olosuhteisiin nähden edullisesti tuhannella rupialla.

Viikonloppu sujui mukavasti. Illalla istuimme hotellin katolla rommia maistellen ja tähtitaivas oli kaunis kuin morsian. Näin muistaakseni neljä tähdenlentoa illan aikana, vai olisiko ollut rommilla osuutta asiaan. Seuraava päivä rentouduttiin ulkosalla. Saimme myös kutsun vierailulle paikalliseen kirkkoon jossa messu oli juuri saatu päätökseen. Pappi kertoi, että he olivat tulleet Nagarkotiin noin vuosi sitten ja että silloin Nagarkotissa ei ollut vielä seurakuntaa. Meille tarjottiin ruokaa ja papin pojat hakivat kitaran esiin. Putte pääsi heittämään kitarariffiä ja pappi katseli ihmeissään vierestä. Pappi olisi halunnut Puten soittavan hengellisiä lauluja ja papin pojat kysyivät minulta, onko Guns and Roses hengellistä musiikkia. MInä jouduin tuottamaan pojille pettymyksen, mutta annoin heille toivoa siitä, että ehkä niistä Knockin on Heavens doorin sanoituksista voi jotain hengellistä löytää. Pappi hieman kainostellen tunnusti hänkin joskus soittavansa ja veti siinä parit kitarasoolot.

Kirkkovierailun jälkeen menimme taas etsimään kauniita näköaloja ja olivathan ne maisemat upeat. Illalla menimme ravintolaan syömään. Minä tilasin tomaattikeiton. Sain sellaista rasvakeittoa jonne oli pari tomaatti silputtu sekaan. Ravintolassa oli hiljaista ja pyysimme tarjoilijan liittymään seuraamme. Hän pummasi meiltä tupakkaa ja kävi salaa polttamassa terassilla, etteivät ravintolan omistajat huomaisi. Hän kertoi nimekseen Santosh. Hän teki Nagarkotissa hanttihommia eri hotelleissa. Ilta pimeni ja ravintoloitsija kertoi, että alakerrassa on biljardipöytä. Siirryimme sitten alakertaan. Siellähän olikin ihan oikea baari, biljardipöytä ja kaikki hienoudet. Ihmettelimme, miksei moinen vetänyt enempää asiakkaita. Omistaja kertoi baarin pitämisen olevan laitonta ja hän oli viikko sitten lahjonut poliisit antamalle heille vuohen.

Sunnuntaina tulimme takaisin. Minä en vatsanväänteideni takia kyennyt työhön ja olen nyt JÄLLEEN sairaslomalla. Lastenosastolta siirryn kirurgiselle ja sisätautiosastolle. Ensiviikko siellä ja viimeinen viikko kotisairaanhoidossa. Sitten kutsuu koti.

Long time no see!

Heipähei! Nyt on tullut pidettyä pitkä tauko blogin kirjoittamisesta. Laiskana olen ollut. Pitkän tauon jälkeen on vaikeaa aloittaa. On niin paljon kerrottavaa, että ei tiedä mistä aloittaa. Kerrotaanpa aluksi vaikka meidän vaelluksesta, joka tapahtui siis viikkoa ennen onnettomuuspäivää.

Olimme Miikan kanssa olleet jo viikon lomalla Pokharassa ja käyneet myös Chitwanissa. Muut suomalaiset opiskelijat saapuivat Estherin kanssa Pokharaan kuuden päivän mittaista vaellusta varten. Lähdin heidän mukaansa siinä toivossa, että pääsisin näkemään vuoria ja luontoa. Luulin että olemme menossa Annapurna Basecampiin. Annapurna on osa Himalajan vuoristoa. Menimme kuitenkin helpohkoa vaellusreittiä pitkn Punhill vuorelle joka ei ole paljon kolmeatuhatta metriä korkeampi. Kuitenkin vaelluksen aikana näimme paljon kaunista luontoa ja upeita maisemia. Parasta vaelluksella oli luonto ja sen hiljaisuus ja puhtaus. Se puoli usein unohtuu likaisessa ja meluisessa kaupunkimiljöössä.

Vaelluksella pääsin myös tutustumaan paremmin muihin suomalaisiin opiskelijoihin. Oli todella hienoa saada seuraa ja päästä jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Meillä oli myös opas mukana ja kolme kantajaa, jotka hekin olivat ihan mukavia poikia, köyhiä opiskelijoita. Maksoimme heille reilun tipin vaelluksen jälkeen.

Paljon mukavia muistoja jäi vaellukselta ja sain suomalaisista hyviä ystäviä. Etenkin minusta ja Putesta tuli hyviä kavereita. Putte on Helsingistä ja opiskelee Diakissa kirkon nuorisotyön ohjaajaksi. Hänelle on kasvanut Nepalissa pitkä parta ja hän näyttää Jeesukselta.   Osa noista muistoista kyllä valitettavasti hautautui ajatusviidakkoon onnettomuuden myötä. Olisi pitänyt kirjoittaa päiväkirjaa, kuten muutkin tekivät. Sain vaellukselta kuitenkin paljon kuvia, joten tässä muutamia otoksia olkaa hyvät!



Maisemia lahtopaikalta




mina ja putte!



iso kissa irti

vielako on villihevosia?

Mina ja Ganga

riisipeltoa

mitka maisemat

luulin muovikukiksi

"amisviikset"

Vasemmalta: Putte, Emma, Anna, Kiira, Eveliina, Antti

tammoisen tanssi-iltaan osallistuttiin (kaulassa oleva huivi on muuten juuri se silkkihuivi)

auringon nousu (huomaa ufo)

Hot shower?

jumalia kaupan

Esther olisi halunnut tulla vain reppuselassa

taikametsa

the mist

ei pelkkaa riisia

tammoiset reput

Onnettomuuden jälkeen elin viikon Markuksen perheen luona Pokharassa. Parantelin haavojani ja niin edelleen. Markus hommasi minulle ja Miikalle lentoliput Kathmanduun, ettei enää tarvinnut bussilla lähteä leikkimään hengellä. Lentokoneessakin kyllä pelotti normaalia enemmän. Onnettomuuden jälkeen sitä on alkanut ajattelemaan enemmän asioita. Toisaalta kuolema ei pelota, mutta kun on kauheat tapahtumat ovat vielä tuoreessa muistissa, niin niitä on vaikeaa olla ajattelematta. Lento meni kuitenkin hyvin. Kathmanduun palaaminen tuntui oikeastaan ihan mukavalta. Oli hienoa päästä näkemään taas Puttea ja muita Diakilaisia, sekä tietysti Estheriä ja hänen perhettään. Ajelimme Miikan kanssa taksilla Estherille. Estherin luona olimme pari yötä ja Miika lähti lentokoneella Suomeen. Miika joutui lähtemään vammojensa takia. Hänellä oli kädessä syvä haava, jonka takia käsi olisi ollut käyttökelvoton vielä monta viikkoa ja näissä oloissa infektioriski oli liian suuri. Suomessahan on tunnetusti olot paremmat.

Se on varmaan joillekin ollut pettymys, etten minä tullut mukana. Kysymyshän ei ole siitä, ettenkö olisi halunnut tulla, mutta syyt jäämiseeni olivat pikemminkin käytännöllisiä. Omat vammani olivat kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vain pinnallisia naarmuja ja ruhjeita, joten olin viikon jälkeen fyysisesti tarpeeksi hyvässä kunnossa. Koulun vakuutus ei näin ollen olisi kustantanut minun kotiinpaluutani. Siinä olisi rahat menneet haaskioon. Toiseksi, Minullahan olisi jäänyt harjoittelu tekemättä. Se olisi viivästyttänyt valmistumistani koulusta. Sen lisäksi olisin joutunut maksamaan koululta ja kirkolta saamani apurahat takaisin, koska harjoittelu olisi jäänyt kesken. Olen kyllä tyytyväinen päätökseeni jäädä tänne, vaikka olisihan minulla ollut syitä palata Suomeenkin. Enää nelisen viikkoa jäljellä  ja pääsette taas näkemään minut Suomessa. Toivon ymmärrystä niiltä, jotka eivät olleet tyytyväisiä päätökseeni jäädä. Kuitenkin tänne lähtiessä tulee olla tietoinen kaikesta mitä voi sattua näissä oloissa, ja vaikka ikävä onnettomuus tulikin yllätyksenä, niin ei sitä voi käyttää verukkeena juosta kotiin häntä koipien välissä. Minä en ole sellainen. Miika taas vammautui niin pahasti, että hänen oli pakko lähteä. Olisi kai hänkin muuten tehnyt harjoittelunsa loppuun selkäsuorassa.

Kathmandussa pääsin aloittamaan harjoittelun uudestaan. Eikä minun tarvinnut  olla yksin, sillä Eveliina meidän koulusta oli tehnyt harjoittelua Patanin sairaalassa, jonne minäkin pääsin. Aloitus sairaalassa vain viivästyi, kun minulla ei ollut hoitajan puvun housuja. Patanissa vaadittiin koko puku, kun taas Damaulissa meille riitti paidat. Minun piti teettää uusi puku ja siinä viikko vierähti, kun Hinduilla oli taas tärkeä juhla, Tihar. Noiden juhlien aikaan hindut eivät ole erityisen ahkeria töissään. Ensimmäisellä viikolla tutustuin Lalitpurin Nursing Campusiin, joka on sairaanhoitajien koulu.

Ensimmäinen viikko sairaalassa oltiin synnytysosastolla ja äityisosastolla. Patanin sairaala on iso yleissairaala ja yksityisiä klinikoita lukuunottamatta Kathmandun paras. Ensimmäisenä päivänä seurattiin synnytyksiä. Siellä minulle kyllä vahvistui, että kätilöksi en halua. Patanissa oli sen verran eroa Damauliin synnytyshommassa, että joissakin tapauksissa käytettiin paikallispuudutusta, ennen kuin leikattiin väliliha. Hikistä ja veristä puuhaa se synnyttäminen. Patanissa tehdään myös paljon keisarinleikkauksia. Kyllä tämmöisen kokemuksen jälkeen sitä arvostaa naisia ihan uudella tavalla. Vastasyntyneiden hoitamisesta kyllä tykkäsin kovasti.

Nepalissa työharjoittelu poikkeaa kovasti siitä mitä se Suomessa on. Suomessahan työharjoitteluun mennään ohjaajan kanssa, ja ohjaaja on osaston henkilökuntaa. Näin pääsee paremmin näkemään ja tekemään hoitotoimenpiteitä, kokee työpaikan arjen ja oppii enemmän. Nepalissa ollaan opettajan mukana. Opettaja tulee siis koululta ja ei ole töissä osastolla. Harjoittelussa ollaan siis opettajan ohjauksen alla. No siinä mielessä ei tietysti eroa, että opettaja on kuitenkin yhtä ammattitaitoinen kuin hoitajakin, mutta jos hoitaja tekee jonkin asian eritavalla kuin opettaja, niin silloin syntyy kiusallisia sekaannuksia. Keskiviikkoisin meillä on opiskelupäivä. Keskiviikkona siis mennään Campukselle kirjastoon lukemaan kirjoja tai tekemään tehtäviä. Se tuntuu kyllä hassulta. Viikko ikään kuin katkeaa kesken.

Tämä on nyt siis kolmas viikkoni Kathmandussa. Aika on kulunut tosi mukavasti. Nyt kun on paljon seuraa. Ei siinä, että Miikan seurassa mitään vikaa olisi ollut, mutta itse kun olen seurallinen ihminen niin pidemmän päälle kaipaan muidenkin seuraa. Ensimmäisenä viikonloppuna menin katsomaan benjihyppyjä. Kaikki muut hyppäsivät paitsi minä ja Kiira.  Itselläkin teki mieli hypätä, mutta riippusilta jolta hypättiin oli niin korkea että minulla olisi varmasti mennyt paskat housuun siinä hypyssä. Siellä pystyi tekemään myös Canyon Swingin, sellaisen kiikun että hypätään sillalta alas valjaat päällä jossa on köysi kiinni ja sitten kiikutaan sen köyden varassa. Se näytti tosi hurjalta. Kyllä minä se benjihypyn vielä joskus teen, mutta nyt on ollut tuota jännitystä jo ihan tarpeeksi yhdelle reissulle. Yksi hyppy bussin ikkunasta riittänee tässä vaiheessa elämää.  Muuten aika kuluu työharjoittelun merkeissä. Iltaisin vietämme yhdessä aikaa, käydään ulkona syömässä ja hengaillaan kaupungilla. Kävinpä tuossa myös hieronnassa ja sehän oli kyllä melkoinen rääkki. Pääsin hieronnan jälkeen myös Saunaan ja sekös oli kahden kuukauden tauon jälkeen mitä hienointa. Majatalostamme ei pääse Internettiin, mutta nettikahviloista käsin pääsee. Täällä meidän alueella ei ole nopeita nettejä, joten aina ei jaksa lähteä kauemmas nettiin.

tassa silta

tassa hyppylauta



semmoinen kiikku



Sitten tuli se hindujuhla Tihar, toissaviikonloppuna. Sitä vietetään Laxmi-jumalan kunniaksi. Laxmi on hinduille varallisuuden ja menestyksen jumalatar. Tihar on myös valon juhla ja veljien kunnioittamisen juhla. Kaupunki oli todella kauniisti valaistu. Yleensä yöllä on pimeää kuin säkissä, mutta Tiharin aikana on valoisaa. Vietimme Tiharin Kathmandussa. Kävimme porukalla eläintarhassa. Suedip pistäytyi myös Kathmandussa ja vietimme Puten ja Suedipin kanssa pienen viini-illan majatalon katolla. 



joku hyeena tai korppikotka tai kissa vai mika se oli?



Viime viikolla saimme suruviestin Afrikasta. Siellä yhdessä Diakin harjoittelukohteessa, Swasimaassa oli sattunut liikenneonnettomuus, jossa kuoli yksi Diakin opiskelija. Hän ei ollut minulle tuttu, mutta tapaus nosti tunteen pintaan. Itsekin olisin voinut kuolla. Ja kun ajattelee sitä omaisten tuskaa mitä he joutuvat kokemaan. Heidillähän oli tarkoituksena läteä myös Swasimaahan ensi keväänä, mutta lähtö on nyt onneksi peruuntunut tietyistä syistä. Kyllähän se onnettomuus voi sattua missä vain, vaikka Suomessa, mutta kun se tapahtuu ulkomailla ja sellaisissa olosuhteissa, jossa on muutenkin ikävä toista ihmistä, niin se on erityisen surullista. Ahdistuin tapahtuneesta kovasti ja vaivuin syvään masennukseen. Onneksi muut huomasivat hätäni ja osasivat antaa tukea. Pidimme myös Estehrin kanssa rukoushetken uhrin omaisten puolesta.

Viikonloppuna kävimme jälleen Pokharassa. Joillekin se oli shoppailu/rentoutumisreissu. Minä taas odotin Pokharaan menoa siinä toivossa, että pääsisin viimeinkin kokeilemaan riippuliitoa. Oman onnettomuuden jälkeen oli rohkeus kadonnut, mutta kun viimeisenä päivänä ennen Kathmanduun paluutani Pokharassa kävimme Markuksen kanssa katsomassa riippuliitäjien laskeutumista niin into heräsi uudelleen. Afrikan uutisten jälkeen kuitenkin päätin olla ottamatta enää mitään riskejä ja peruin koko homman. Olisihan se ollut hieno kokemus, mutta täytyy kokeilla sitäkin joskus toiste. Menimme Pokharaan Greenlinen bussilla, joiden autot on hyväkuntoisia ja niitä huolletaan säännöllisesti. Tätä yhtiötä voin suositella kaikille Nepalin matkaajille. Vaikka lippujen hinnat ovat kymmenkertaiset paikallisbussiin nähden, niin ainakin saa matkustaa turvallisella mielellä. Ja ovathan ne turistibussit paljon mukavampia ja tilavampiakin. Outoa kyllä, ei pelottanut yhtään mennä linja-autolla takaisin Pokharaan. Turmapaikan ohi mentäessä tuntui kuin koko tapahtunut olisi ollut satua tai tapahtunut joskus ikuisuuksia sitten. Emme nähneet bussin raatoa metsässä ja Markus kertoikin että se romu oli jo hinattu ylös rotkosta. Luultavasti on taas kohta liikenteessä. Vähän pajavasaralla oikoo peltejä ja vaihtaa penkit ja ikkunat niin taas on auto tienpäällä.

Pokharassa otettiin rennosti. Puten kanssa kävimme katsomassa taas Devisfallsia ja luolaa. Sitten kävimme myös ratsastamassa hevosilla. Ratsastaminen on muuten mukavaa puuhaa. Hevonen vain tuntuu olevan arvaamaton eläin, ainakin se minun kaakkini käyttäytyi välillä oudosti. Se pillastui keskellä kaupunkia ja hyppi keskellä tietä. Sain sen kuitenkin hillittyä eikä siinä sen kummemmin käynyt. Kyllä edelleen tykkään hevoisesta enemmän leivän päällä.

joko kojootti vai antilooppi vai mika se oli?



joku apina.biz

joku poni, hevonen vai aasiko se oli

Eilen tulimme Pokharasta Kathmanduun ja kävimme illallisella yhdessä. Meitähän täällä Estherin guesthousella elää nyt yhteensä kuusi henkilöä. Minä ja Eveliina edustetaan Diakin pohjoista osastoa ja ollaan sairaanhoitadiakonissaopiskelijoita molemmat. Loput porukasta ovat etelästä, Helsingistä Putte ja Anna, Kauniaisista Emma ja Järvenpäästä Kiira. Mukavaa sakkia kaikki tyynni.

Jokos tässä olisi settiä vähäksi aikaa? Lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, etten enää pidä näin pitkää taukoa kirjoittamisessa. Rupeaa pian Härkösen akka (ja miksei ukkokin) huolestumaan. Lisäsin vielä tuohon edelliseen juttuun ne kuvat. Se on hellurei.

heaven can wait

Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan tämän blogitekstin, vaikka henki menisi. Onhan tuo hengenlähtö ollut taas enemmän tai vähemmän lähellä. Kirjoituksesta tulee taas valitettavasti pitkä, sillä settiä on nyt enemmän, kuin lääkäri määrää.

Aloitetaanpa tekemällä tilinpäätös tästä Suomenmaassakin kuohuntaa herättäneestä off-road-ajelustamme. Loman jälkeen, eli viikko sitten sunnuntaina 24 lokakuuta lähdimme intoa puhkuen kohti rakkaaksi muodostunutta kotikaupunkiamme Damaulia. Otimme normaaliin tapaan paikallisbussin, jossa matkustaminen on halpaa ja jopa jokseenkin siedettävää. Oikeasti minua ei järin kiinnostanut ajatus Damauliin palaamisesta ja samanlaiset fiilikset olivat Miikallakin.

Istahdimme piskuisen bussin perälle ja kassapoika laittoi matkatavari, rinkan ja uuden laukkuni bussin katolle. Muistan katselleeni poikaa, joka iloisesti toimitti tehtäviään. Olin onnellinen tuon pojan puolesta, kun oli poika päässyt töihin ja tuo noin viisitoistavuotias poika näytti myös onnelliselta. Pihalla pyöri jotain lehtikauppiaita ja kyytimaakareita, joiden kummallista käytöstä Miikan kanssa ihmeteltiin. Olivat kai aineissa siellä. Kävipä bussisa kerjäläispoikakin. Kuski polkaisi kaasua ja täpötäysi romurautarakkine lähti rymisten ja rämisten hyrskyttämään kohti Damaulia. Tie oli jo tullut meille tutuksi muutamien bussimatkojen aikana.

Yritin rentoutua ja onnekseni kyseisen bussin palveluvalikoimaan ei kuulunut hindimusiikin soittaminen volat kaakossa, kuten monissa aikaisemmissa busseissa oli tapana. Niinpä kaivoin omat soittopelit esiin ja rentouduin peikkometallin parissa. Matka sujahteli mukavasti aina tutulle taukopaikalle asti. Paikka on Unicefin rakentama vedenottopiste tienvarressa, jonne autot pysähtyvät. Ihmiset menevät sinne peseytymään, juomaan ja tekemään tarpeensa. Kuski meni ulos, kuten myös muutamat muut kyytiläiset. Levyni oli soinut loppuun ja tokkuraisena laitoin uudet rallit soimaan. Mietin siinä, että ehtisikö tuossa piipahtaa tupakalle, mutta päätin sitten olla menemättä, kun tauon pituudesta ei ollut tietoa.

Suljin silmäni vain avatakseni ne uudelleen ja näin kuinka ihmiset olivat nousseet ylös ja he kirkuivat kauhusta. Tajusin heti, että bussi liikkuu, mutta ilman ketään ratin takana. Ihmiset juoksivat kohti ovea ja näin kuinka bussi rullasi kohti tien reunaa ja metsikköä. Tiesin myös, että siellä on jyrkkä mäki ja samalla tajusin, ettei ulos ole oven kautta asiaa. Kaikki tapahtui sekuntien aikana. En ajatellut mitään, potkaisin vain lähimmän ikkunan rikki ja hyppäsin pääedellä pihalle, jo mäkeen ajautuneesta bussista. Ilmalennon aikana ajattelin vain, että ei voi olla totta. Onko unta? Ei tämä voi tapahtua meille. En pelännyt hypätä, mutta kävi siinä jo mielessä, että mahdanko enää kotia ja vaimoa nähdä tässä elämässä. Kuperkeikka tai pari ryteikössä ja näin kuinka bussin perä vieri ohitseni ja samassa bussi kaatui. Se pyöri hirveällä rytinällä ympäri, kaataen kaiken kasvillisuuden tieltään. Katsoin tuota makaaberia näytelmää kauhun vallassa ja ymmärsin, että rakas ystäväni Miika oli sisällä siellä muiden matkustajien kanssa.

En varmaankaan edes siinä tajunnut että olin hypännyt ikkunasta ulos ja ajattelin vain: Voi hyvä Jumala! Olin varma, että kaikki kuolivat. Sitten muistin, että siellä oli paljon lapsia. Bussi pysähtyi katolleen isomman puun viereen. Lähdin kompuroimaan jyrkkää ja likaista rinnettä alas, mutta  yllätyksekseni verinen mies tuli ulos bussista. Se oli Miika! Mikä ihana käänne kauheassa onnettomuudessa. Kaikki ihmiset tulivat ulos bussista ja tein pikaisen tilannearvion tapahtumista. En nähnyt yhtään tajutonta ihmistä enkä kuolluttakaan, saati pahoin silpoutunutta. Eräs pikkutyttö tuli ulos bussista ja katsoin, että nyt on sattunut pahasti, että koko pää ja kasvot ovat veren peitossa. Tyttö kuitenkin käveli ohitseni, kuin zombie ja helpotus oli suuri, kun tajusin sen kaiken olevan vain moottoriöljyä. Katolleen menneestä bussista valui kaikki nesteen hyttiin ja siellä olikin kaikki kamat aivan öljyssä. Auton moottori oli käynnissä ja moottorin murina oli semmoista kuolon korinaa. Joku yritti sammuttaa autoa. Kysyin joltain mieheltä hädissäni: "Are the children okay?" Mies puisteli päätään murheellisena.

Katsoin Miikaa. Otsassa oli näennäisesti pieni haava, mutta verta siitä tuli julmetun paljon. Ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi ollut hengenvaarallinen. Miika piteli oikeaa kättään ja veri tihkui hänen sormiensa raoista. Vilkaisin nopeasti, mitä oli sattunut ja siellä oli syvä haava. Liha repsotti kädestä ja kaverini vaikeroi shokin kourissa. Olin itsekin kauhistunut tilanteen vakavuudesta, mutta koitin säilyttää malttini ja sanoin että: "Joo, ei oo paha, ei oo paha.. pinta naarmu vain" ja aloin kaivaa rinkastani sidetarpeita. Sieltä löytyi silkkihuivi ja villasukat. Sterilointiainetta ruutasin pullosta haavalle ja käärin silkkihuivin siteeksi siihen. Päälle solmin villasukat kiristyssiteeksi.

Miika lähti etsimään kyytiä maantieltä. Minä menin katsomaan, voisinko olla jotenkin avuksi bussin luona. Tilanne kuitenkin osoittautui mahdottomaksi, kun oli kauhea kaaos päällä, enkä nähnyt ketään kovin pahasti loukkaantunutta. Kielimuurikin esti minua kyselemästä, tarviiko joku akuuttia ensiapua. Jotkut ihmiset rupesivat heti keräämään tavaroita ja löysin omani ja Miikan kamat heidän avustuksellaan. Menin takaisin ylös. Miika oli löytänyt Jeepin, jonka lavalle meidät ohjattiin kiipeämään. Jeeppi lähti liikkeelle, mutta pian poliisit pysäyttivät matkamme ja piirittivät auton. Poliisit eivät englantia puhuneet vaan mölisivät meille jotain hätääntyneinä. Olimme Miikan kanssa aika hermona ja halusimme äkkiä sairaalaan.

Onneksi paikalle tuli paikallinen omalla autollaan ja lupasi viedä meidät sairaalaan pikimiten. Hänen kyydissä pääsimme takaisin Pokharaan. Onneksi repussani oli Kathmandusta ostamani varakännykkä, jolla saimme soitettua Markukselle Pokharaan. Markus tuli ministeriön autolla meitä vastaan ja olimme takaisin Pokharassa noin puolessa tunnissa. Menimme heti sairaalaan, jossa ei vielä tiedetty mitään onnettomuudesta. Sairaalassa oltiin ihmeissään, että mitä porukkaa sieltä tulee, kun toisella oli naama kuivuneen veren tahrima ja käsi kääritty villasukilla, toinen näytti muuten vaan pummilta revenneissä vaatteissa ja naama veren ja lian peitossa.
Miika pääsi suhteellisen nopeasti vaihtamaan kunnollisen siteen haavaansa. Minä taas sain odotella kauan, että kukaan kiinnitti minun vointiini sairaalassa minkäänlaista huomiota. Sain kuitenkin kylmäpussin jalkaani kun pyysin. Riisuin vaatteeni ja huomasin, että olin minäkin ottanut osumaa siinä rytäkässä. Selkäni oli kuin kynnetty ja siellä täällä ruhoani oli naarmuja ja ruhjeita. Vasemman jalan reisi oli turvoksissa. Jonkin aikaa sairaalassa sulateltiin tilannetta ja minutkin röntgenkuvattiin murtumien varalta. Siinä ehti käydä monenlaista ihmistä pällistelemässä, kun suomalainen mies makaa reporankana ensiapuvastaanotossa ilman housuja operaatiopöydällä. Kyllähän se yksityisyyden puutos ja hoitohenkilökunnan välinpitämättömyys niin sanotusti veetutti, mutta onneksi Markus oli paikalla henkisenä tukena. Ensimmäiset puhelut Suomeen otettiin sairaalasta. Kotosalla oltiin järkyttyneitä. Ei sitä itse oikein tajunnut, että mitä oli tapahtunut ja miten siitä selvittiin. Miika jäi sinä iltana sairaalaan, haavan ompelua varten. Minä menin taksilla Markukselle ja siellä sain kriisiapua Markuksen vaimolta, joka laittoi ruokaa ja tarjosi suomalaista ruisleipää. No sekös maistui meikäläiselle.

Seuraava viikko meni asiaa sulatellessa ja vietin päiväni Markuksen luona. En kuitenkaan jäänyt sängynpohjalle makaamaan, vaan jo seuraavana aamuna lähdin takaisin turmapaikalle etsimään kadonneita kännyköitä. Minulta sinne bussiin jäi parin sadan euron kännykkä, kun taas Miikalta hukkui neljän sadan N97. Eipä sieltä mitään löytynyt, haudanryöstäjät olivat tehneet tehtävänsä, vai olisivatko olleet siat asialla... Paikallisia korruptiokyttiä mentiin haastattelemaan muutamaa päivää myöhemmin. Kyseltiin raporttia tapahtumista. Poliisipäällikkö yritti vaikuttaa asiantuntevalta tärkeältä herralta, joka ei muiden mielipiteitä kuuntele. Sialla ei ollut antaa meille vastauksia, mutta jätimme kuitenkin Saddam Husseinin näköiselle ukolle listan kadonneista tavaroista.

Miikalla meni joitakin päiviä sairaalassa, ja käytiin häntä moikkaamassa silloin tällöin. Selvisi, että Miikan haava oli sitä luokkaa, että harjoittelu täytyy keskeyttää ja tulla takaisin Suomeen. Minullakin oli kiusaus lähteä. Aluksi jotkut painostivat lähtemään kotiin. Olisihan se ollut idealistista, mutta minun piti ajatella tilannetta realisistesti. Minun vammani eivät riittäneet lääkärinlausunnon kirjoittamiseen kotiuttamisen edellytyksenä ja tuolloin en olisi saanut lentojani vakuutuksen piikkiin. Lisäksi olisin joutunut maksamaan Diakille apurahan takaisin ja Kirkon ulkomaanavun stipendin. Kaikenpäälle olisi harjoittelu jäänyt kesken ja opinnot olisivat viivästyneet. Näitä vaihtoehtoja kelaillesani päätin jäädä. Olenhan kokenut jo täällä kaikenlaista, mutta kaikki oli odotettavissa, eikä aikomukseni ollut lähteä pois aikaisemmin, sillä tiesin, että vastoinkäymiset ovat arkea Nepalissa. Onhan tämä köyhä kehitysmaa. Toivoisin nyt painostajilta ymmärrystä, että ei täältä pois tuleminen ole mikään itsestään selvyys. Jos se helppoa olisi, niin tulisin kyllä.

Perjantaina lensimme Yeti Airwaysilla Pokharasta Kathmanduun. Oli outo palata tänne. Jotenkin kuitenkin näen tämän kaupungin uusin silmin, eikä tunnu ollenkaan niin pahalta paikalta enää. Huomenna Miika lähtee matkalleen kohti Suomea. Minä muutan Estheriltä Guesthouseen ja muiden suomalaisten luo. Huomenna menen myös Lalitpurin Nursing Campukselle haastattelua varten, että pääsen aloittamaan työharjoittelun uudessa paikassa. Tekisi mieli kirjoittaa vielä vaelluksesta ja laittaa kuvia, mutta taidan tehdä sen myöhemmin.