Elossa, toistaiseksi! :-)

Naamas-tee!

Päätin ryhtyä taas kirjoitushommiin kun en pitkään aikaan ole juttua saanut kasaan. Onhan täällä tapahtunut ja juttua riittää vielä pitkäksi aikaa. Tuli vähän pidempi juttu, mutta koittakaa jaksaa lukea. Netit on niin hitaita etta kuvien lisaaminen kestaa, mutta lisailen niita pikkuhiljaa tahan juttuun lisaa, niin ei tartte pelkkaa tekstia tuijotella!



Tammosta jyrkkaa rinnetta pari kilsaa..



Viime viikon alussahan minulla oli vielä sitä mahatautia, mutta kuten sanottu, niin lääkkeet tehosivat ja torstaina 7.10 pääsin mukaan viimeiselle vasektomialeirille. Päämääränä oli Sinchangin kylä aivan Tanahun districtin laitamilla. Kylä on todella vanha kylä, vuoren huipulla. Terveysasema on toiminut siellä n. 25 vuotta. Matka oli vaivalloinen. Ensin kolmetuntia autolla ja sitten kaksi tuntia kävellen ja kiiveten. Kiipesimme todella jyrkkää rinnettä reilun kilometrin korkeuteen subtrooppisessa viidakossa. Olin varannut mukaan kolme litraa vettä, mutta se hupeni kuuden hengen miehistön janoisiin suihin jo alkumetreillä. Porukka oli minusta aika huolissaan, kun vajaakuntoisena lähdin vuorta uhmaamaan ja minähän tunnetusti hikoilen kuin sika helteellä niin heistä varmaan näytti, että kuolen sinne rinteeseen. Jos joku on joskus kiivennyt Karhunkierroksella Kallioportille, niin kerro se matka viidellä ja vaihda puiset portaat kivisiin ja helposti sortuvaan hiekkamaahan ja lisää siihen vielä +30 asteen helle niin saat aika hyvän kuvan siitä, missä mentiin. Onneksi raskaammat tavarat saatiin vuorenhuipulle kaapelikärryllä, joka on sinne EU:n tuella rakennettu.

Helppo osuus..

 Porukalla tuntui olevan kiire, eikä pitempiä taukoja juuri pidetty, niin pidin sitten omat taukoni jajäin jälkeen muista. Välillä kiviportaat loppuivat kesken ja vuorenrinnettä lähti kiemurtelemaan erilaisia sorauomia, joita pitkin piti kompuroida eteenpäin. Ehkä kaikkein kivointa tuossa touhussa oli se, ettei ollenkaan tiennyt, kuinka pitkä matka vielä oli edessä, kun pilvet saivat huipun näyttämään olevan vain kymmenen metrin päässä. Välillä saimme kuitenkin nauttia kirkkaammasta säästä ja näimme puissa apinoita hyppimässä.

Esi-isa

Lopulta saavuimme huipulla olevaan pieneen kylään. Ilma huipulla oli viileä ja kostea. Menimme suuren puun varjoon lepäämään. Sekin puu oli jonkun kylänmiehen esi-isä. Vuorelta avautui kauniit maisemat. Sieltä näkyi jokia, vuoria ja pieniä vuoristokyliä. Terveysasemaa alettiin valmistella vasektomiaa varten. Tälläkään kertaa minulle asti ei ollut varattu steriilejä suojavaatteita leikkausta varten, vaikka olin siitä etukäteen sopinut. Sain kuitenkin pukeutua potilaan suojakaapuun ja pääsin seuraamaan toimenpidettä, jota varten oli niin paljon nähty vaivaa. Ei siinä todellakaan mitään kummallista loppujenlopuksi ollut. Huolehdittiin vain aseptisesta toiminnasta, puudutettiin ja katkaistiin piuhat, solmittiin ne ja paikattiin haavat. Operaation kesto n. 20 min ja uusi kandidaatti sisään. Täytyy kyllä antaa lääkärille ja avustajille krediittiä siitä, miten nopeasti, mutta huolellisesti hommat hoituivat, tuossa pienessä ja hiostavassa kopissa. Eikä aseptiikassakaan ollut näkyviä puutteita.

Päivän aikana tehtiin parikymmentä vasektomiaa. Välillä pidettiin taukoa ja kävimme Miikan kanssa valokuvaamassa kylää ja maisemia. Tapasimme myös kristityn nuoren, joka oli avustamassa vastaanotolla. Hän oli aika vaitonainen seurakuntansa toiminnasta, mutta kertoi, että heillä on kotikirkko, jossa käy n. 15 henkilöä. Hän oli ainoa kristitty perheessään.

Nakyma hissin luota



Tämmöinenkin tutuhko eläinkunnan edustaja tuli vastaan vuorilla. Mahtaakohan Härkösen Jussi tunnistaa?



 Ilta koitti ja oli aika lähteä takaisin Damauliin. Matka vuorelta alas, sujui huomattavasti helpommin, kuin ylös, vaikka ottihan se alaspäin kiipeäminen pohkeisiin. Ja vanha polvivamma armeijasta alkoi vaivaamaan. Pitihän meidän jokikin ylittää ja sen pääsimme tätä mahatavaa teräksistä riippusiltaa pitkin.

 Pääsimme sitten autolle ja oli aika sanoa hyvästit lääkärille ja toiselle avustajalle. He lähtivät moottoripyörällä Dashainin viettoon Chitwaniin. Maasturimme lähti kurvaamaan kohti Damaulia. Jotakin oli kuitenkin pielessä, kuski kiihdytteli ja jarrutteli autoa holtittomasti. Miikan kanssa keskutelimme siitä, kun ei autoissa turvavöitä ole, ja millainen riski se on joutua nokkakolariin niillä teillä. Ajoimme Nepalin vilkkaimmin liikennöityä ja verisintä tietä. Pohdimme selvitiytymismahdollisuuksia, jos auto tippuisi rotkoon ja kuka kuolisi ensimmäisenä, kuka istuu turvallisimmalla paikalla jne. Ja silloin se tapahtui. Kuski lähti ohittamaan mutkassa, vastaan tuli rekka, kuski väisti rekkaa oikealle, ja oikean puolen eturengas ylitti sillan reunuksen. Maasturi hyppäsi sillan reunalta tiensivuun, sadevesiojan yli lepikkoon. Onneksi matka pysähtyi siihen, eikä metriä taaemmas sadeveden muodostamaan uomaan. Kolmesta vaihtoehdosta toteutui se onnekkain. Nimittäin nokkakolari rekan kanssa on aika paha, auton ympärimeno jokeen ehkä yhtä paha, mutta lepikkoon ajamisesta selvittiin säikähdyksellä. Auto oli sen verran pahasti kallellaan, ettei se enää liikkunut mihinkään, onneksi.

Auto mehtan puolella. Ei nayta pahalta, mutta olihan se rysays!

Sillan reuna metrin paassa, tasta se pomppasi.

Menimme tiensivuun selvittelemään tapahtunutta. Projektijohtaja sätti kuskiamme monin sanakääntein ja antaumuksella. Kun hän rauhoittui, menin lohduttamaan kuskia, joka maansa myyneenä istui pölyisen moottoritien laidalla. "Don't worry man. It's not your fault.. Shit happens.." lohduttelin kuskia. Sitten säälini vaihtui suuttumukseen, kun Miika tuli ja sanoi, että kuski oli muuten kännissä. Noniin, olisihan se pitänyt arvata. Meinasin ottaa miestä rinnuksista kiinni ja heittää hänet jokeen. Hillitsin kuitenkin vihani ja mietin myös, sitä että, vaikka kuski olikin kännissä, hän pelasti henkemme ajamalle metsään, eikä jääty rekan alle. Tämähän on tietysti jossittelua. Jos kuski olisi ollut selvinpäin, olisiko lähtenyt ohittamaan siinä paikassa jne. Jokatapauksessa, Kyllä meillä oli varjelus matkassa. Päällikkö soitti meille uuden auton Damaulista, mutta sen tulo kesti ainakin kaksi tuntia. Odottelimme auton saapumista tien varressa, väsyneinä ja uupuneina, mutta kuitenkin kiitollisina siitä, että olimme elossa.



Yöllä saavuimme Damauliin, ja menimme hotellille. Vaikka oli jo myöhä yö, hotelli oli silti auki ja siellä oli juhlallinen tunnelma. Liekkö henkilökunta juhli sitä, että pääsivät meistä eroon kahdeksi viikkoa, kun olimme lomalle lähdössä... Aamulla teimme lähtövalmistelut ja paikallisbussilla menimme Pokharaan. Päätimme mennä eri hotelliin kuin edellisellä kerralla. Halvempaan ja semmoiseen missä saa lämpimän suihkun ja WiFin. Tarjouksia sateli, kun nousimme bussista Pokharassa. Kymmenkunta taksikuskia piiritti meidät ja rupesivat kaikki tyrkyttämään meille taksikyytiä ja hotellia. Otimme summassa kyydin kuljettejalta, joka lupasi meille kaikki edellä mainitut asiat ja vielä ilmaisen taksikyydin hotellille. Kyllähän meitä viilattiin linssiin pahemman kerran. Saavuimme hotelli Lumileopardiin. No sen piti olla Lakesiden keskustassa, mutta se olikin vähän kauempana syrjäkujilla. Halvempi huone (400 rupiaa eli 4 euroa/yö) oli pieni ja siellä vain yksi sänky, Otimme sitten sen 500:n rupian huoneen jossa oli kaksi sänkyä. Vesihän oli suihkussa kylmää kuin eskimon peräsin ja WiFi-yhteyttä ei saatu sitten millään toimimaan. Pettyneinä menimme vessapaperia pyytämään. Eihän sitäkään tietysti saatu respasta.



Pokharassa "aamupalalla"



Lähdettiin sitten lounastamaan kaupungille. Löytyi hieno ravintola, jossa oli WiFi ja päästiin nettiinkin. Vietimme kolme yötä Pokharassa. Ilma oli sateinen, emmekä keksineet juuri tekemistä. Kävin Suedipin (joka on nepalilainen Diakin opiskelija) kanssa järvellä soutelemassa ja sade yllätti meidät. Käytimme sitten pelastusliivejä sateenvarjoina.

Kaverini Suedip Yoshi


Miikan kanssa kävimme Devils Fallssissa joka on suuri koski, tai vesiputous. Ei siinäkään mitään nähtävää ollut, kun on Kuusamossa Kiutakönkään kosken nähnyt. Paholaisen putouksen lähellä oli suuri luola, jonne menimme. Yllätykseksemme luola olikin Hindutemppeli.

Tämmöinen otus tuli vastaan luolan perällä.

Maanantaina lähdimme Chitwaniin. Turistibussi tuli täyteen turisteja ympäri muailmata. Enimmäkseen siinä taisi olla japanilaisia ja saksalaisia. Yritin ymmärtää saksalaisten puhetta, kun joskus olen saksaa lukenut, mutta kylläpä se polotus oli täyttä siansaksaa minulle.  En sitten edes viitsinyt yrittää osallistua keskusteluun lainkaan.

Chitwaniin matkustimme myös meidän jeeppionnettomuuspaikan ohitse, ja muistelimme kauhunhetkiä. Lähellä turmapaikkaa oli sattunut pahempaa, rekka tai linja-auto oli suistunut rotkoon. Näimme kyllä raadon jo aikaisemmalla kerralla, mutta taas sitä rupesi miettimään tätä elämää ja kuinka nopeasti se voi katketa. En kuitenkaan pelkää kuolemaa, sillä laitan turvani Jumalaan. Vaikka kuolisinkin täällä ollesani, saisin rauhan siitä, ettei minun tarvitse pelätä sitä, mikä odottaa kuoleman rajan tuolla puolen.

Chitwan on siis yksi Nepalin monista kansallispuistoista. Tämä on siis trooppisella ilmastovyöhykkeellä. Chitwanissa voi nähdä mm. tiikerin, karhun, sarvikuonon ja krokotiilin. Majoituimme hotelliin ja illalla lähdimme Markuksen perheen ja Suedipin kanssa jeeppiajelulle viidakkoon. Yritimme nähdä noita viidakon mahatavia petoja. Näimmekin peuroja ja pelikaaneja, sekä apinoita ja pienen krokotiilin. Seuraavana päivänä mentiin Miikan kanssa norsuajelulle. Norsun selkään noustiin puisesta tornista ja istuttiin koriin. Ajuri istui  norsun pään päällä ja ohjaili norsua painelemalla jaloillaan norsua korvien takaa. Norsu on aika metka kulkupeli viidakossa. Norsun selästä näimme mangusteja ja riikinkukkoja ja tuoreet tiikerin jalanjäljet.

Sitten lähdimme viidakkosafarille. Ensin menimme kanootilla Raptijokea alaspäin. Siellä näimme ensimmäiset sarvikuonot ja isommat krokotiilit. Viidakossa oli muuten oikein mukavaa, mutta iilimadot eivät olleet oikein miellyttävä tuttavuus. Sainkin niitä jalkohini yhteensä kuusi kappaletta. Vaarallisiahan nuo verenhimoiset kastematoset eivät ole, mutta ikävästi kutittavat jos pääsevät puraisemaan. Viidakossa käveltiin noin 10 mk ja matkalla nähtiin myös karhu. Sen näkeminen luonnossa oli oikeastaan aika pelottavaa, kun se tuli lähelle murisemaan. En saanut oikein hääviä kuvaa, kun käsi tärräsi niin mahrottomasti.

Siella se on. 30m paassa meista.



Taistelu-jaskoja



Illan tulen saavuimme määränpäähämme, pieneen hotelliin Raptijoen toisella puolella. Ylitimme joen kanootilla. Vesi oli joessa puhdasta ja matalaa, joten päätin mennä uimaan. Pyysin erästä poikaa mukaani, joka pelasi jalkapalloa kaverinsa kanssa pellolla. Poika oli nimeleltään Suresh ja 16 vuotta. Menin hänen kanssaan jokeen uimaan. Sitten hänen totesi että minä olen lihava ja se otti sen verran luonnon päälle, että haastoin pojan uimaan joen yli kanssani. Joessa oli kauhean kova virta, ja vastavirtaan uiminen oli täysin mahdotonta. Uimme sitten myötävirtaan, ja ajelehdimme jokea alas varmaan pari sataa metriä.  Hauskaa oli.

Minulla on kyllä huonoa noissa pyhissä paikoissa uimisessa. Raptijoki virtaa Intiaan ja yhdistyy siellä Gangeshjokeen, joka on hinduille pyhä. Israelissa uin Genesaretin järvessä ja halkaisin kantapääni terävään kiveen. Nyt halkesi pottuvarvas kun hyppäsin jokeen. Joen pohja oli täynnä teräviä kiviä. Onneksi Miikalla oli laastarit matkassa.

Suresh ja mina (ei, en ole humalassa vaikka naama punottaa, se on palanut)

 Uintireissun jälkeen Suresh esitteli kotikyläänsä. Kyläläiset kuuluvat muinaiseen Tharuheimoon, ja elo kylässä oli aika alkukantaista. Talot oli savesta ja olkikattoisia, kyläläiset köyhiä maanviljelijöitä. Suresh puhui kuitenkin kohtuullista englantia, ja kertoi, että heillä on kylässä koulu. Suresh esitteli minut kaikille ja otin kuvia kyläläisistä. Lapset tulivat innoissaan katselemaan kuvia kamerastani.



Sarvikuonopariskunta kylpemassa

Lisko

Krokotiili.. naitahan riitti.



babynorsu

 Hotellilla tapasimme myös kaksi tanskalaista matkailijaa, juuri lukion päättänyttä kaverusta. Heillä oli villit suunnitelmat. He olivat tulleet Kathmanduun lentokoneella ja mukanaan heillä oli polkupyörät. He aikoivat pyöräillä Intiaan, Bangladeshiin ja Thaimaahan. Hotellisa oli paljon eri hyönteisiä, kuten koiperhosia, hyttysiä, matoja, kärpäsiä ja hepokatteja. Onneksi oli hyönteisverkot takaamassa mukavat yöunet.

Eilen tulimme viidakosta pois. Miika lähti Pokharaan, minä jäin kyydistä matkan varrella. Tulin tänne Sarayangarhiin tervehtimään Suedipia. Aamulla heräsin siihen, kun vuohi määki ikkunan alla. Se määki siellä varmaan tunnin, eikä antanut minun nukkua. Hetken päästä nousin vuoteesta ja menin pihalle katsomaan. Vuohi siellä makasi päättömänä ja naapurusto oli kokoontunut viettämään uhrimenoja pihalle. Sitten muistin,  että nythän on Dashain, hindujen tärkein juhla. Naapurit tarjosivat pullaa ja hedelmiä minulle, ja vähän hömistyneenä tulin takaisin tänne sisälle blogia kirjoittelemaan.

Huomenna on takoitus lähteä Pokharaan, riippuliitoa koettamaan ja muuta mukavaa. Suedip tulee Pokharaan ensiviikolla, ja lähdemme vaellukselle vuoristoon. Huomenna tulevat muut suomalaiset käymään Pokharassa, sekä Esther, ja Diakin tuleva uusi Aasian maiden vaihtovastaava Kyösti Voima. Viikon päästä takaisin Damauliin, sorvin ääreen. Kaikki on hyvin, ja innolla odotan tulevia päiviä.

Tahan viela lisaan, etta Pokharaan tulin eilen ja suunnitelmat taitaa menna vaelluksen osalta uusiksi, kun Miika on sairaana ja Suedip myos. Saa nahda paaseko sinne vuorille ollenkaan, vai pitaako lahtea jo huomenna muiden suomalaisten kanssa heidan mukaansa.

Chitwanissa

Iltaa. Kauniin auringonlaskun seurassa kaytiin Miikan kanssa illastamassa jokiravintolassa. Kylla taa Chitwanin kansallispuisto on kaunis paikka. Kiiretta pitaa eika ole oikein aikaa kirjoitella pitempia, mutta tana aamuna kavimme norsulla viidakossa ja huomenna mennaan viidakkoseikkailulle ja yovytaan viidakossa. Viikonloppuna voin kirjoittaa pitemman reportaasin sitten.

Siihen asti, kiitos hei.

Hökätin pölkätin pillerin pöllerin...

Huomenta!

Lääkäri antoi nyrkin kokoisen tabletin, joka oli vaikea niellä. Onneksi söin lapsena potut kokonaisena, joten pillerikin vierähti mukavasti ruokatorvesta alas. Ameebahan ei tietysti pilleristä tykännyt ja katkesi se kamelin selkä ameebaltakin. Oikeasti oon joutunut nyt syömään semmoisen annoksen pillereitä, että oksat pois. Ymmärtää paremmin vanhuksia ja sairaita, jotka aamuin illoin joutuvat vetämään lääkkeitä. Tänä aamuna otin seitsemän pilleriä. Paratabs kipuun, metrodinazole ja cifrani parasiittia varten, plus se iso köntti, sitten kaksi pantoprazolia, toinen verenpainetautiin, toinen parasiittia varten. Minä oon aina luullut että pantopratsoli on närästyslääke, mutta täällä se taitaa olla jokin yleinen hotupulveri. Pääasia että lääkkeet toimii. Hieman on mahakipua vielä, ja päätin siksi pitää vielä vapaapäivän (ohjelmassa kun ei olisi muuta ollut kuin kaksi tuntia sterilointia). Minähän en tuota ihmeellistä toimenpidettä, jossa miehistä tehdään taas poikia, ole vielä päässyt todistamaan. Miika oli eilen observoimassa tohtori Sykerön toimenpiteitä ja ei siinä vissiin sitten mitään erikoista ole. Kassit pöydälle ja piuhat poikki. Onhan niitä kasseja leikelty ennenkin.

Tämmöinenkin kaunokainen yritti hypätä naamalle...

Kukoista piti kirjoittamani, että täällä Damaulissa on kyllä pirullisia kukkoja! Kathmandussa kun kukot kunnioittivat yökukkujaa kiekumalla vain aamuisin, silloin kuuden aikaan niin kuin kukon kuuluu, niin täällä Damaulissa kukot kiekuvat yötäpäivää. Toissa yönä herätessäni vatsavaivoihin, sain kuulla oikein kunnon konsertin, kun kolme kukkoa, yksi kadulla, toinen katolla, ja kolmas parvekkeella kiekui semmoista serenaadia että siinä olisi itse Rölli Riitasointukin jäänyt toiseksi. Mieleeni tuli Mokoman kappale - Punainen Kukko. Kathmandussa kukkoja pahempi riesa olivat kulkukoirat jotka haukkuivat yömyöhään. Juuri kun olin varma, ettei mikään voisi enää loukata pahemmin kuuloaistiani, niin koira liittyi tähän konserttiin. Hajosin. Vaivuin syvälle peiton alle ja haaveilin omistavani pumppuhaulikon jolla voisin teloittaa nuo kiekuvat demonit.

Mutta jospa tästä selvitään. :)

Kukkoja ja parasiitteja

Huomenta, eiku siis iltaa.

Viidettä päivää tässä sairastellaan. Koavasti kuitenkin olo helpottaa, kun saa tietää mistä sairastaminen johtuu. Minulla on parasiitti. Aivan oikea ameeba! Olenkin aina halunnut ameeban. Se on oikeastaan ihan mukava kaveri, sitä ei näe, mutta sen tuntee. Hauska heppu. Lääkäri määräsi kassillisen lääkkeitä, vettä ja unta pari päivää. Suurin helpotus oikeastaan olikin se, ettei minulla ollut lavantautia. Lavantantaudista kun voi saada  elinikäisesti kantavan version ja sairaanhoitajana ei saa sen jälkeen enää olla. 

Mistä parasiitti tuli? Mehän oltiin mettäreissussa ja siellä ne varpuset rupesi lentämään. Olihan minulle kovasti painotettu, että paikallinen juomavesi on saastunutta ja kontaminoitunutta ... ja likaista ... mutta. Minun oli jano. Vaihtoehtona likaveden juomiselle olisi ollut nestehukka ja/tai lämpöhalvaus. Olinhan minä varannut  pullovettä mukaani, mutten tarpeeksi. Paikalliset tietysti, ja lääkärimme vakuuttittelivat että turvallista on juoda vettä ..  No eihän se lika päällepäin näy. Eikä maistu.

Yhdelle pullolle kävi aika maagisesti siinä ekana iltana. Tämä on oikeastaan aika uskomatonta, mutta kulkukoira varasti minulta vesipullon. Menin ulos pesemään hampaita, kun muut olivat jo nukkumassa. Laskin pullon pihalla pöydälle ja menin pesemään hampaitani vähän kauemmas tontista. Kun palasin, iso musta koira istui pöydällä, paikalla jonne olin pullon asettanut. Pullo oli kadonnut ja koira nukkui. Olikohan se juonut sen ja sammunut... Nepalissa kaikki on mahdollista.

Madventures pt. 1

Hurlum hei ja Visulahteen!

Enpä muistakaan, mitä olen viimeksi blogiin kirjoittanut, mutta muistaakseni toissa-aamuna kävin päivittämässä. Kirjoitan siis koneella nyt ja lisään tämän, kunhan nettiin pääsen. Nahka kesii ja hiki virtaa, joten kerrataanpa parin viimepäivän tapahtumia. Menohan oli jokseenkin hurjaa.

Pokharassa limpparilla

Toissapäivänä oli siis tarkoitus lähteä vasektomialeirille jonnekkin kauas periferiaan. Ennen lähtöä kävimme kuitenkin reenassa raskaana olevien tarkastuksia. Vaimolle semmosia terveisiä, ettei meidän siinä hommassa tarvi mammojen hameiden alle kurkkia, riittää kun vähän massua taputellaan ja kuunnellaan vauvan sydänäänet.

No sittenhän sinne mehtään lähdettiin, mutta meillä oli käsitys semmoinen, että paikanpäällä olisi muutakin terveydenhuoltoa, kuin vain vasektomiaa. Mukaan lähti monenlaista sakkia, terveydenhuollon ammattilaisia kaikki tyynni. Eivätpä nämä kuitenkaan mitään spesialisteja olleetkaan. Olimme silti iloisia siitä, että pääsisimme todistamaan tätä kummallista rituaalia, jossa miehistä tehdään jälleen poikia.

Dhungade

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua! Aurinko paahtoi maksimiteholla meitä, kun lounaan jälkeen palasimme sairaalaan. Kulkuneuvo, jolla lähdimme liikkeelle raunioiden pihalta, oli Damaulissa koottu, intiailainen romurautajeeppi, siis liikkuva sauna. Ymmärsimme heti, että matkasta tulisi pitkä ja hikinen. Auto - jos tätä nimitystä tuosta hökötyksestä voi käyttää - täyttyi ihmisistä ja tavaroista. Minä ja Miika vallattiin etupenkki, joka olikin kattoa lukuunottamatta ainoa paikka, jossa minä mahduin istumaan. Miika sai kunnian ottaa vaihdekepin haaruksiinsa. Tunsin syvää sääliä matkakumppaniani kohtaa, kun kuljettaja yritti turhaan saada vaihteita vaihdettua. Vaihteistokin oli siis niin paskana, että ihan hikihatussa sai kuljettajaparka runtata vaihdekeppiä. Auton maksinopeus oli n. 20km/h. Mokoma kottero laukesi jo alkumetreillä ensimmäisen kerran. Olimmehan kumminkin jo 300 metriä edenneet, joten tuleva matka vaikutti lupaavalta. 

Meidän "AUTO" ja pose

Autonkuljettejathan ovat myös mekaanikkoja ja auton eteenpäinliikkumista estävät viat saatiin korjattua. Aina vähänväliä piti kuitenkin pysähtyä nakkamaan vettä jäähdyttimeen. Tie Bhimadiin näytti jo jokseenkin kammottavalta. Ylitimme jokia ja kurvasimme pitkin mutaisia vuoristoteitä.

Päivä oli jo pitkällä kun saavutimme Bhimadin. Bhimad on vähän Damaulia pienempi pikkukaupunki, jossa on myös hyvin toimiva terveyskeskus. Pidimme tauon Bhimadissa ja matka jatkui. Pysähdyimme pian keskelle jokea, ja kuljettaja hyppäsi jokeen hakemaan vettä jäähdyttimeen. Miikan kanssa hypättiin myös jokeen, joka oli onneksi matala siinä kohtaa.  Joen jälkeen tie muuttui uhkaavaksi. Välillä se näytti katkeavan aivan silmiemme edessä, välillä tietä ei ollut, vaan kaksi metri syvyistä uraa tien paikalla, välillä tie muuttui mutaliukumäeksi ja valhettelmatta olimme vähintään 7 kertaa kiinni jossain. Tietä reunustivat tietysti nuo rotkot, joita niin kovasti rakastamme. Liikkuvassa saunassa matkustaminen semmoisessa ympäristössä on eittämättä unohtumaton kokemus, joka saa paatuneimmankin mersumiehen arvostamaan Säärentien pottupeltoasfalttia. 

auto kiinni

Olimme enää vain noin kahdentunnin päässä ajomatkasta, kun kuului kova pamaus. Auto hajosi, nyyh. Jäi epäselväksi, mikä siihen tuli, mutta ainakin öljypohjassa oli ammottava reikä. Matkamme siis katkesi hetkeksi, mutta lääkärimme reippaana poikana hommasi meille toisen jeepin. No senhän tulo kesti melkein yhtäkauan kuin, meidän sen astinen matkamme, mutta onneksi uusi jeeppi oli paremmassa kondiksessa ja pääsimme jatkamaan matkan tekoa.

Yö laskeutui matkamiesten ylle, ja psykedeelinen hindumusiikki säesti Jeepin hidasta taivalta kohti tuntematonta. Yöllä on siitä kiva matkustaa, ettei näe kokoajan rotkoja, ja muutenkin on rauhallista ja viileä ilma. Kuitenkin tie kävin siinämäärin huonoksi, että piti tehdä abortti. Pääsimme paikallisen maajussin taloon yöksi. Iltapalaksi nautimme Dahl Batia, sitä paikallista riisiä ja mausteita, sekä keitettyjä kananmunia. Tämä iltapala oli kohtalokas siinä mielessä, että saisimme kuulla siitä vielä pitkään. Olimme Miikan kanssa aika epäluuloisia paikallisen elintarvikehygienian tasosta, ja niinmpä Miika päätti olla syömästä muuta kuin kananmunia. Minä taas, läski kun olen niin päätin kuitenkin syödä sen Dal Batin. Hyväähän se oli, ja lääkäri vakuutteli, että se on hyvää ja turvallista syödä, kunhan se on kypsennetty keittämällä.

 Paikallinen keittiö

Kylläisinä kävimme yöpuulle hämähäkkien kanssa. Yöllä heräsimme Miikan kanssa, tai oikeastaan Miika joutui herättämään minut, kun kuorsasin, ja joku tuntematon olento osoitteli meitä taskulampulla silmiin ikkunasta. Olimme aika ihmeissämme, ja minä olin suorastaan peloissani, kun kesken sikeän unen tulee tämmöinen herätys. Miika tervehti reippaasti: "Namaste!". Sitten mies sammutti lampun ja sanoi: "Don't worry, you are safe".

Miehen tarkoitusperät eivät meille selvinneet, mutta kaipa hän ei tuntenut meitä ja siksi sokaisi meidät valollaan. Seuraavana aamuna oli mielenkiintoista herätä ja huomata olevansa pilvien yläpuolella vuoristossa! Makia yllätys kerrassaan. Pilvien raoista näkyvät maisemat olivat upeat.

pilvessä... ei ku sen yläpuolella!

Tie oli arvoiden mukaan niin pahasti rikki, että päätimme jatkaa jalan kylään. Pysähdyimme matkalla juomaan teetä. Talonomistajan vaimo paistoi meille samanlaisia munkkeja kuin suomessa! Tosin sokeria siinä ei ollut, mutta kovasti tuli vappu mieleen. Viime vappuna en tosin syönyt munkin munkkia. 

Aurinko hyppäsi taivaalle ja saavuimme Dhungadiin. Dhungad on viimeinen kyläntapainen tuon julman vuoristotien varrella ja siitä eteenpäin on maanviljelijöiden kotuksia ja tie jatkuu vielä kahden tunnin kävelymatkan päähän. Kylä oli viihtyisä ja rauhallinen paikka luonnon keskellä. Kylän asukasluku on n. 800, mutta ilmeisesti tämä lukema kattaa myös kylän ympärillä asuvat maanviljelijät, sillä kylä on todella pieni. Lääkäri ja muu tiimi eivät olleet suunnitelleet tulevaa tapahtumaa kovin hyvin, sillä paikkakaan vasektomian suorittamista varten oli vielä hakusessa. Läheltä löytyi kumminkin koulurakennus, jonka yhdestä luokasta tehtiin leikkaussali.

Ja täällä ne piuhat katkaistiin...

Olimme ajatelleet, että steriloitavia olisi kymmeniä, mutta heitä olikin vain seitsemän. Aloimme olla Miikan kanssa kypsiä koko hommaan ja polttavaan aurinkoon. Kaikenkukkuraksi lääkäri ilmoitti, ettemme voisikaan seurata operaatioita, koska heillä ei ollut steriilejä varusteita meille asti. Olimme siis matkustaneet kokonaisen päivän ja toisen puolikkaan lämpöhalvauksen, nestehukan ja rotkoonputoamisen pelon armoilla... TURHAAN! Tässä vaiheessa kilahdimme oikein kunnolla avauduimme monenlaisilla sanankäänteillä toisillemme, mutta kunnioitimme kuitenkin paikallisia ja teimme sen suomeksi. Tilannetta ei helpottanut lainkaan se, että porukka nälvi Miikaa siitä, ettei Miika ollut syönyt riisiä. Heistä oli kaiketi hauskaa se, ettei Miika heidän mielestään uskaltanut syödä riisiä aikaisemmin. Oikeasti Miika oli viisas, minulla on nyt taas varpuset ilmassa.

Mutta. Sellaista nepalilainen huumori on, ja onneksi Esther oli opettanut minulle tämän nepalilaisen huumorin tyylin. Esther on kyllä mestari tämmöisessä herjan heitossa. Täällä siis haukutaan toisia ja lasketaan leikkiä toisten kustannuksella. Hauskaahan se on, tietysti, mutta nämä ihmiset eivät tiedä milloin lopettaa, eivätkä tunne suomalaista kulttuuria, jossa osataan myös vaieta tarpeen vaatiessa. Ihmiset täällä ovat kyllä todella ystävällisiä, enkä voi sanoa heistä mitään pahaa, mutta välillä tuntuu että he ovat hieman yksinkertaisia. Ehkä joku on erimieltä, mutta tämä on minun mielipiteeni.

Yritimme jokatapauksessa ottaa kaiken irti turhasta reissusta huolimatta ja keräsimme paikallisilta terveysihmisiltä tietoja paikasta, sterilisaatiosta ja terveystilanteesta. Saimmekin paikanpäältä kaverin, Kul Bahadur Bardewan, joka oli itseopiskellut terveydenhuoltoa, ja piti omaa klinikkaansa Dhungadessa. Häneltä saimme tietoja, kuten miksi vasektomiaa tehdään. Luulimme sen olevan vain ehkäisykeino ilonpitoa varten, mutta se on myös osa Nepalin hallituksen väestöpolitiikkaa, jolla halutaan rajoittaa väestönkasvua. Näillä miehillä, jotka tulivat sterilisaatiota varten, oli jo yksi, kaksi tai kolme lasta. Heillä on myös pelkoja, jotka johtuvat informaation puutteesta, mutta lääkäri ohjeisti heidät hyvin. Opimme myös leikkaussalivalmisteluista poikkeusoloissa. Vastapainoksi Kul Bahadurille antamille tiedoille vastasimme paikallisten kysymyksiin Suomesta. Mm. miksi suomalaiset ovat niin valkoisia ja he ovat ruskeita, ja miksi Barack Obama on pikimusta. Tuossa vaiheessa teki jo mieli vastata, että koska me juomme lehmän maitoa. Mutta vaikka tapaamamme hindut ovat olleet suopeita tähän mennessä, niin tiettävästi on olemassa myös niitä julmempia, ja päätimme vastata asiallisesti.

Operaatiot menivät hyvin, ja ihmiset lähtivät kotiin. Meitä harmitti, mutta olimme uutta kokemusta rikkaampia ja saimme kaverinkin sieltä. Kul Bahadur pyysi minua kertomaan tarinan pienestä miehestä, mutta taidan kertoa sen myöhemmin. Tapasimme kehitysvammaisen pojan, joka oli todella laiha. Hänestä on kuvakin, jonka voin laittaa joskus. Kul Bahadur ei uskonut, että semmoisia pikku-ukkoja voi olla Suomessakin.

Semmoinen sivuhuomio tähän väliin, että aika isokokoinen gekko hyppäsi juuri ikkunasta sisään. Taidanpa keskeyttää ja ottaa kuvan siitä teille. Jos olette jaksaneet tähän asti lukea niin voitte pitää kahvitauon nyt.

Gekko!

Ajattelimme Dhungadin jälkeen, että nyt on kaikki nähty. Lähdimme patikoimaan ja etsimään sitä kotteroa joka tielle hajosi, jos se olisi korjattu. Maalaismaisema näytti kauniilta vuoristossa auringonlaskiessa, kun väsyneinä kiipesimme vuorenrinteitä. Jäimme Miikan kanssa ottamaan kuvia, ja erosimme liian pitkäksi aikaa muusta ryhmästä. Tavoitimme heidät muutaman kilometrin päässä, paikassa jossa olimme syöneet munkkeja. Projektin johtaja odotti meitä. Paikalla oli traktori ja peräkärry, joka oli täynnä betonimuotteja ja naulaisia lautoja ja bambupuita. Hyppäsimme traktorin kyytiin ja tavoitimme muut pian. Sitten tulikin jo ahdasta. Traktorin kyydissä oli kuskin lisäksi neljä, vetoaisan päällä seisoi kaksi, ja kärryyn kiipesi minun lisäksi kolme muuta miestä. Takalistoni ei ole vieläkään toipunut siitä kyydistä, kun tiet on mitä on, traktorit ja kärryt ja kärry täynnä betonia, nauloja ja kaikkea paskaa... Minulla oli kerran häntäluu, mutta ei ole enää.

Traktorin kyydistä keskellä yötä!

Kai me ollaan Miikan kanssa hulluja. Kun saavuimme paikalle, jossa Jeeppi oli hajonnut, söimme ja meille ehdotettiin vielä yhden yön viettämistä paikan päällä. Lääkäri ja muut tuttavamme aikoivat mennä traktorilla Bhimadiin ystäviensä luo. Meidän tulisi sitten tulla Jeepillä aamulla perässä muun henkilökunnan kanssa, koska traktorissa oli tilaa vain neljälle. Jokin viallinen aivosoluni sai ajatuksen, että mennäänpä me kärryn kyytin! Ja sitten mentiin! Peräkärry kyyti siinämaastossa oli kyllä melkoista peeraiskausta, mutta oli meillä sentään makuualustat suojaamassa nauloilta. Traktorimatka tähtitaivaan alla oli hauska, jännittävä, pelottava, kivulias ja ikimuistoinen. Saavuimme Bhimadiin noin kahdessa-kolmessa tunnissa. Kaiken kruunasi se , kun avasin rinkkani, aurinkorasvatuubi oli hajonnut rinkkaan ja samassa taskussa oli kamerani. Onneksi on edelleen ehjä. Toisessa taskussa bepanthen hajonneena lompakon ylle. Lääkelaukussa sama kohtalo hydrokortisonilla... Olin jo onneksi niin hajonnut ja väsynyt, että koko kommellus lähinnä nauratti.

Bhimadissa yövyttiin, aamulla käytiin paikallisessa terveysasemassa ja lähdettiin bussilla Damauliin. Täällä sitä ollaan, ja lentävistä varpusista, gekoista ja kipeästä takamuksesta huolimatta ainakin minä voin hyvin ja iloisella mielellä odotan, mitä uusia seikkaluja tämä maa voi tarjota! Ei muuta kuin häntä koipien välissä kohti uusia pettymyksiä. 

Huomenna mahdollisesti vielä menemme Bhimadiin seuramaan, ja avustamaan vasektomiassa, jos meille saadaan varusteet sieltä. Muutoin saa tämä vasektomia homma riittää, kun ei se meidän harjoitteluumme virallisesti kuulu.

Huomiseen siis!