Madventures pt. 1

Hurlum hei ja Visulahteen!

Enpä muistakaan, mitä olen viimeksi blogiin kirjoittanut, mutta muistaakseni toissa-aamuna kävin päivittämässä. Kirjoitan siis koneella nyt ja lisään tämän, kunhan nettiin pääsen. Nahka kesii ja hiki virtaa, joten kerrataanpa parin viimepäivän tapahtumia. Menohan oli jokseenkin hurjaa.

Pokharassa limpparilla

Toissapäivänä oli siis tarkoitus lähteä vasektomialeirille jonnekkin kauas periferiaan. Ennen lähtöä kävimme kuitenkin reenassa raskaana olevien tarkastuksia. Vaimolle semmosia terveisiä, ettei meidän siinä hommassa tarvi mammojen hameiden alle kurkkia, riittää kun vähän massua taputellaan ja kuunnellaan vauvan sydänäänet.

No sittenhän sinne mehtään lähdettiin, mutta meillä oli käsitys semmoinen, että paikanpäällä olisi muutakin terveydenhuoltoa, kuin vain vasektomiaa. Mukaan lähti monenlaista sakkia, terveydenhuollon ammattilaisia kaikki tyynni. Eivätpä nämä kuitenkaan mitään spesialisteja olleetkaan. Olimme silti iloisia siitä, että pääsisimme todistamaan tätä kummallista rituaalia, jossa miehistä tehdään jälleen poikia.

Dhungade

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua! Aurinko paahtoi maksimiteholla meitä, kun lounaan jälkeen palasimme sairaalaan. Kulkuneuvo, jolla lähdimme liikkeelle raunioiden pihalta, oli Damaulissa koottu, intiailainen romurautajeeppi, siis liikkuva sauna. Ymmärsimme heti, että matkasta tulisi pitkä ja hikinen. Auto - jos tätä nimitystä tuosta hökötyksestä voi käyttää - täyttyi ihmisistä ja tavaroista. Minä ja Miika vallattiin etupenkki, joka olikin kattoa lukuunottamatta ainoa paikka, jossa minä mahduin istumaan. Miika sai kunnian ottaa vaihdekepin haaruksiinsa. Tunsin syvää sääliä matkakumppaniani kohtaa, kun kuljettaja yritti turhaan saada vaihteita vaihdettua. Vaihteistokin oli siis niin paskana, että ihan hikihatussa sai kuljettajaparka runtata vaihdekeppiä. Auton maksinopeus oli n. 20km/h. Mokoma kottero laukesi jo alkumetreillä ensimmäisen kerran. Olimmehan kumminkin jo 300 metriä edenneet, joten tuleva matka vaikutti lupaavalta. 

Meidän "AUTO" ja pose

Autonkuljettejathan ovat myös mekaanikkoja ja auton eteenpäinliikkumista estävät viat saatiin korjattua. Aina vähänväliä piti kuitenkin pysähtyä nakkamaan vettä jäähdyttimeen. Tie Bhimadiin näytti jo jokseenkin kammottavalta. Ylitimme jokia ja kurvasimme pitkin mutaisia vuoristoteitä.

Päivä oli jo pitkällä kun saavutimme Bhimadin. Bhimad on vähän Damaulia pienempi pikkukaupunki, jossa on myös hyvin toimiva terveyskeskus. Pidimme tauon Bhimadissa ja matka jatkui. Pysähdyimme pian keskelle jokea, ja kuljettaja hyppäsi jokeen hakemaan vettä jäähdyttimeen. Miikan kanssa hypättiin myös jokeen, joka oli onneksi matala siinä kohtaa.  Joen jälkeen tie muuttui uhkaavaksi. Välillä se näytti katkeavan aivan silmiemme edessä, välillä tietä ei ollut, vaan kaksi metri syvyistä uraa tien paikalla, välillä tie muuttui mutaliukumäeksi ja valhettelmatta olimme vähintään 7 kertaa kiinni jossain. Tietä reunustivat tietysti nuo rotkot, joita niin kovasti rakastamme. Liikkuvassa saunassa matkustaminen semmoisessa ympäristössä on eittämättä unohtumaton kokemus, joka saa paatuneimmankin mersumiehen arvostamaan Säärentien pottupeltoasfalttia. 

auto kiinni

Olimme enää vain noin kahdentunnin päässä ajomatkasta, kun kuului kova pamaus. Auto hajosi, nyyh. Jäi epäselväksi, mikä siihen tuli, mutta ainakin öljypohjassa oli ammottava reikä. Matkamme siis katkesi hetkeksi, mutta lääkärimme reippaana poikana hommasi meille toisen jeepin. No senhän tulo kesti melkein yhtäkauan kuin, meidän sen astinen matkamme, mutta onneksi uusi jeeppi oli paremmassa kondiksessa ja pääsimme jatkamaan matkan tekoa.

Yö laskeutui matkamiesten ylle, ja psykedeelinen hindumusiikki säesti Jeepin hidasta taivalta kohti tuntematonta. Yöllä on siitä kiva matkustaa, ettei näe kokoajan rotkoja, ja muutenkin on rauhallista ja viileä ilma. Kuitenkin tie kävin siinämäärin huonoksi, että piti tehdä abortti. Pääsimme paikallisen maajussin taloon yöksi. Iltapalaksi nautimme Dahl Batia, sitä paikallista riisiä ja mausteita, sekä keitettyjä kananmunia. Tämä iltapala oli kohtalokas siinä mielessä, että saisimme kuulla siitä vielä pitkään. Olimme Miikan kanssa aika epäluuloisia paikallisen elintarvikehygienian tasosta, ja niinmpä Miika päätti olla syömästä muuta kuin kananmunia. Minä taas, läski kun olen niin päätin kuitenkin syödä sen Dal Batin. Hyväähän se oli, ja lääkäri vakuutteli, että se on hyvää ja turvallista syödä, kunhan se on kypsennetty keittämällä.

 Paikallinen keittiö

Kylläisinä kävimme yöpuulle hämähäkkien kanssa. Yöllä heräsimme Miikan kanssa, tai oikeastaan Miika joutui herättämään minut, kun kuorsasin, ja joku tuntematon olento osoitteli meitä taskulampulla silmiin ikkunasta. Olimme aika ihmeissämme, ja minä olin suorastaan peloissani, kun kesken sikeän unen tulee tämmöinen herätys. Miika tervehti reippaasti: "Namaste!". Sitten mies sammutti lampun ja sanoi: "Don't worry, you are safe".

Miehen tarkoitusperät eivät meille selvinneet, mutta kaipa hän ei tuntenut meitä ja siksi sokaisi meidät valollaan. Seuraavana aamuna oli mielenkiintoista herätä ja huomata olevansa pilvien yläpuolella vuoristossa! Makia yllätys kerrassaan. Pilvien raoista näkyvät maisemat olivat upeat.

pilvessä... ei ku sen yläpuolella!

Tie oli arvoiden mukaan niin pahasti rikki, että päätimme jatkaa jalan kylään. Pysähdyimme matkalla juomaan teetä. Talonomistajan vaimo paistoi meille samanlaisia munkkeja kuin suomessa! Tosin sokeria siinä ei ollut, mutta kovasti tuli vappu mieleen. Viime vappuna en tosin syönyt munkin munkkia. 

Aurinko hyppäsi taivaalle ja saavuimme Dhungadiin. Dhungad on viimeinen kyläntapainen tuon julman vuoristotien varrella ja siitä eteenpäin on maanviljelijöiden kotuksia ja tie jatkuu vielä kahden tunnin kävelymatkan päähän. Kylä oli viihtyisä ja rauhallinen paikka luonnon keskellä. Kylän asukasluku on n. 800, mutta ilmeisesti tämä lukema kattaa myös kylän ympärillä asuvat maanviljelijät, sillä kylä on todella pieni. Lääkäri ja muu tiimi eivät olleet suunnitelleet tulevaa tapahtumaa kovin hyvin, sillä paikkakaan vasektomian suorittamista varten oli vielä hakusessa. Läheltä löytyi kumminkin koulurakennus, jonka yhdestä luokasta tehtiin leikkaussali.

Ja täällä ne piuhat katkaistiin...

Olimme ajatelleet, että steriloitavia olisi kymmeniä, mutta heitä olikin vain seitsemän. Aloimme olla Miikan kanssa kypsiä koko hommaan ja polttavaan aurinkoon. Kaikenkukkuraksi lääkäri ilmoitti, ettemme voisikaan seurata operaatioita, koska heillä ei ollut steriilejä varusteita meille asti. Olimme siis matkustaneet kokonaisen päivän ja toisen puolikkaan lämpöhalvauksen, nestehukan ja rotkoonputoamisen pelon armoilla... TURHAAN! Tässä vaiheessa kilahdimme oikein kunnolla avauduimme monenlaisilla sanankäänteillä toisillemme, mutta kunnioitimme kuitenkin paikallisia ja teimme sen suomeksi. Tilannetta ei helpottanut lainkaan se, että porukka nälvi Miikaa siitä, ettei Miika ollut syönyt riisiä. Heistä oli kaiketi hauskaa se, ettei Miika heidän mielestään uskaltanut syödä riisiä aikaisemmin. Oikeasti Miika oli viisas, minulla on nyt taas varpuset ilmassa.

Mutta. Sellaista nepalilainen huumori on, ja onneksi Esther oli opettanut minulle tämän nepalilaisen huumorin tyylin. Esther on kyllä mestari tämmöisessä herjan heitossa. Täällä siis haukutaan toisia ja lasketaan leikkiä toisten kustannuksella. Hauskaahan se on, tietysti, mutta nämä ihmiset eivät tiedä milloin lopettaa, eivätkä tunne suomalaista kulttuuria, jossa osataan myös vaieta tarpeen vaatiessa. Ihmiset täällä ovat kyllä todella ystävällisiä, enkä voi sanoa heistä mitään pahaa, mutta välillä tuntuu että he ovat hieman yksinkertaisia. Ehkä joku on erimieltä, mutta tämä on minun mielipiteeni.

Yritimme jokatapauksessa ottaa kaiken irti turhasta reissusta huolimatta ja keräsimme paikallisilta terveysihmisiltä tietoja paikasta, sterilisaatiosta ja terveystilanteesta. Saimmekin paikanpäältä kaverin, Kul Bahadur Bardewan, joka oli itseopiskellut terveydenhuoltoa, ja piti omaa klinikkaansa Dhungadessa. Häneltä saimme tietoja, kuten miksi vasektomiaa tehdään. Luulimme sen olevan vain ehkäisykeino ilonpitoa varten, mutta se on myös osa Nepalin hallituksen väestöpolitiikkaa, jolla halutaan rajoittaa väestönkasvua. Näillä miehillä, jotka tulivat sterilisaatiota varten, oli jo yksi, kaksi tai kolme lasta. Heillä on myös pelkoja, jotka johtuvat informaation puutteesta, mutta lääkäri ohjeisti heidät hyvin. Opimme myös leikkaussalivalmisteluista poikkeusoloissa. Vastapainoksi Kul Bahadurille antamille tiedoille vastasimme paikallisten kysymyksiin Suomesta. Mm. miksi suomalaiset ovat niin valkoisia ja he ovat ruskeita, ja miksi Barack Obama on pikimusta. Tuossa vaiheessa teki jo mieli vastata, että koska me juomme lehmän maitoa. Mutta vaikka tapaamamme hindut ovat olleet suopeita tähän mennessä, niin tiettävästi on olemassa myös niitä julmempia, ja päätimme vastata asiallisesti.

Operaatiot menivät hyvin, ja ihmiset lähtivät kotiin. Meitä harmitti, mutta olimme uutta kokemusta rikkaampia ja saimme kaverinkin sieltä. Kul Bahadur pyysi minua kertomaan tarinan pienestä miehestä, mutta taidan kertoa sen myöhemmin. Tapasimme kehitysvammaisen pojan, joka oli todella laiha. Hänestä on kuvakin, jonka voin laittaa joskus. Kul Bahadur ei uskonut, että semmoisia pikku-ukkoja voi olla Suomessakin.

Semmoinen sivuhuomio tähän väliin, että aika isokokoinen gekko hyppäsi juuri ikkunasta sisään. Taidanpa keskeyttää ja ottaa kuvan siitä teille. Jos olette jaksaneet tähän asti lukea niin voitte pitää kahvitauon nyt.

Gekko!

Ajattelimme Dhungadin jälkeen, että nyt on kaikki nähty. Lähdimme patikoimaan ja etsimään sitä kotteroa joka tielle hajosi, jos se olisi korjattu. Maalaismaisema näytti kauniilta vuoristossa auringonlaskiessa, kun väsyneinä kiipesimme vuorenrinteitä. Jäimme Miikan kanssa ottamaan kuvia, ja erosimme liian pitkäksi aikaa muusta ryhmästä. Tavoitimme heidät muutaman kilometrin päässä, paikassa jossa olimme syöneet munkkeja. Projektin johtaja odotti meitä. Paikalla oli traktori ja peräkärry, joka oli täynnä betonimuotteja ja naulaisia lautoja ja bambupuita. Hyppäsimme traktorin kyytiin ja tavoitimme muut pian. Sitten tulikin jo ahdasta. Traktorin kyydissä oli kuskin lisäksi neljä, vetoaisan päällä seisoi kaksi, ja kärryyn kiipesi minun lisäksi kolme muuta miestä. Takalistoni ei ole vieläkään toipunut siitä kyydistä, kun tiet on mitä on, traktorit ja kärryt ja kärry täynnä betonia, nauloja ja kaikkea paskaa... Minulla oli kerran häntäluu, mutta ei ole enää.

Traktorin kyydistä keskellä yötä!

Kai me ollaan Miikan kanssa hulluja. Kun saavuimme paikalle, jossa Jeeppi oli hajonnut, söimme ja meille ehdotettiin vielä yhden yön viettämistä paikan päällä. Lääkäri ja muut tuttavamme aikoivat mennä traktorilla Bhimadiin ystäviensä luo. Meidän tulisi sitten tulla Jeepillä aamulla perässä muun henkilökunnan kanssa, koska traktorissa oli tilaa vain neljälle. Jokin viallinen aivosoluni sai ajatuksen, että mennäänpä me kärryn kyytin! Ja sitten mentiin! Peräkärry kyyti siinämaastossa oli kyllä melkoista peeraiskausta, mutta oli meillä sentään makuualustat suojaamassa nauloilta. Traktorimatka tähtitaivaan alla oli hauska, jännittävä, pelottava, kivulias ja ikimuistoinen. Saavuimme Bhimadiin noin kahdessa-kolmessa tunnissa. Kaiken kruunasi se , kun avasin rinkkani, aurinkorasvatuubi oli hajonnut rinkkaan ja samassa taskussa oli kamerani. Onneksi on edelleen ehjä. Toisessa taskussa bepanthen hajonneena lompakon ylle. Lääkelaukussa sama kohtalo hydrokortisonilla... Olin jo onneksi niin hajonnut ja väsynyt, että koko kommellus lähinnä nauratti.

Bhimadissa yövyttiin, aamulla käytiin paikallisessa terveysasemassa ja lähdettiin bussilla Damauliin. Täällä sitä ollaan, ja lentävistä varpusista, gekoista ja kipeästä takamuksesta huolimatta ainakin minä voin hyvin ja iloisella mielellä odotan, mitä uusia seikkaluja tämä maa voi tarjota! Ei muuta kuin häntä koipien välissä kohti uusia pettymyksiä. 

Huomenna mahdollisesti vielä menemme Bhimadiin seuramaan, ja avustamaan vasektomiassa, jos meille saadaan varusteet sieltä. Muutoin saa tämä vasektomia homma riittää, kun ei se meidän harjoitteluumme virallisesti kuulu.

Huomiseen siis!