Parempaakin jo :) hieman myös surua.

Tämä päivä oli hieno. Nukuttiin Miikan kans pitkään. Shreya, Estherin vanhempi tytär tarjosi minulle aamupuurot. Miika nousi vähän myöhemmin. Lähdettiin Miikan kans kahestaan kaupungille hengaileen ja shoppaileen. Ensin syötiin hyvin malesialaisessa ravintolassa. Söin sieniä ja nuudeleita. Söin ekaa kertaa elämässä puikoilla ja se oli yllättävän helppoa ja hauskaakin. Kaupungilla chillailtiin ja hengailtiin. Alan jo tottua tähän vilskeeseen ja vilinään. Eilis illan kulttuurishokki on jo pyyhkiytynyt pois, mutta sen tilalle on tullut koti-ikävä. Vaimoa ja Touhoa tässä eniten ikävöin. 

Otin paljon kuvia, koitan lisätä niitäkin tässä enemmän, mutta huomenna lähdetään jo aamulla Pokharaan, ja on sitten epävarmaa, miten päästään nettiin siellä. Perjantai aamuna oli tielle tullut maanvyörymä, joka toi mukanaan kerrostalon kokoisia kiviä, mitkä pitää räjäyttää ydinpommilla pois tieltä. Saapa nähdä päästäänkö etenemmään... ;-)

Jotakin ikävääkin on tapahtunut. Kaikki suomalaiset, minua, miikaa ja Eveliina lukuunottamatta, ovat sairastuneet ja joutuneet sairaalaan. Epäilisin turistiripulia tai jotain pöpöä, mutta tarkkaanhan tuota ei voi tietää. En ole profeetta. Itselläni on ongelmia malarian estolääkityksen suhteen. Se on aiheuttanut aistiharhoja ja kummallisia visioita ja painajaisunia. Nämä eivät tule päivällä, vaan yöllä kun on oikein väsynyt. Mietin sen lääkkeen lopettamista. Toisaalta Suedip sanoi minulle, että se on ihan normaalia, ja että oikeasti malariaa sairastavien aistiharhat ovat suorastaan vertahyytäviä. Suedip sanoi myös, että malariaa sairastiviakin tulemme kohtamaan Pokharassa.

Kerroin aiemmin kerjäläisistä. Sydämenin särkyi eilen, kun tulimme miikan kanssa sairaalasta taksilla. Pysähdyttiin liikenneruuhkaan. Kuljettajalla oli akkuna auki autossa, ja pieni poika (noin 4v) tuli tervehtimään. Iloinen pikkupoika tuli pyytämään: "Hellooo! Hellooo! Give one rupee, give me fivehundred rupees, give me eleven rupee, give me just a one rupee... pliiis...". No minähän aattelin heti tätä, että meille on sanottu, ettei saa antaa mitään, jos jotain niin ruokaa. Ja että lapset kerjää vanhemmilleen, jotka ryyppää rahat tai sitten menee mafian taskuun. Olisi tehnyt mieli antaa sille pojalle vaikka 1000 rupiaa, mutta päätin olla kova ja olin hiljaa. Miika oli siinä myös, eikä me tehty mitään. Kun auto lähti liikkeelle, näin pojan kokonaan. Hän seisoi paljain jaloin vesisateessa, pieni vauva reppuselässä. Poika näki kädessäni viidensadan rupian setelin, joka oli minulla kädessä taksia varten ja osoitti sitä. Hänen ilmeensä oli niin surullinen.. tuon pienen pojan iloiset kasvot vääristyivät suruun. Miksi? Vain siksi, että minä olin kova. Yhdellä rupialla, joka on noin YKSI SENTTI, olisin saanut pojan iloiseksi. Itkin myöhemmin omaa kovuuttani ja pojan kohtaloa. Emme saa koskaan tietää, mikä oli tuon pojan oikea tilanne, mutta minä tiedän, etteivät hänen kyyneeleensä olleet krokotiilin kyyneleitä.

......

Tässä tälläerää. Miika lisäsi  Facebookiin videon täältä. Pikkupoika josta kerroin, on aika lailla identtinen siihen poikaan nähden, joka näkyy videon alussa. So sad ;-(

Kommentoikaa ja kertokaa terveisiä ja kuulumisia, jos on kysyttävää, niin vastaan mielelläni!