I see the ghost of Navigators... but they are lost.

Myöhäistä iltaa ... Kathmandusta. Emme siis päässeet Pokharaan vielä, sillä maanvyörymää ei ollut saatu korjattua.
Nyt illalla saimme kuulla, että se on korjattu, mutta uusi maanvyörymä on katkaissut tien jossain muualla. Meillä olisi ollut varasuunnitelmana
mennä paikallisbussilla maanvyörymäpaikalle, ja kävellä alueen ohi, ja ottaa uusi bussi määränpäähän. Kuitenkaan tämä ei toimi, koska
onnettomuus on tukkinut kaiken liikenteen, ja liikenne on ruuhkaantunut liiaksi. Edes puskutraktorit eivät pääse liikenteessä etenemään, tai vain hyvin
hitaasti. Aamulla nähdään, mikä on tilanne, mutta luultavasti jäämme tänne vielä päiväksi. Lentokoneella meneminen on viimeinen vaihtoehto, kallis ja peljättävä.
.

Meidän päivähän meni persuuksilleen jo heti aamulla. Viimeyönä emme nukkuneet LAINKAAN. Olimme jännittyneitä Pokhraan menosta. Lisäksi aikaerorasitus,
pitkään nukkuminen edellisenä aamuna aiheuttivat sen, ettei meitä nukuttanut, vaikka olimme todella uupuneita. Yritimme kyllä, mutta aina tuli jotain.Minulla malariaoireita (lääkkeestä)
Koirat haukkuivat, lentokoneet lensivät talon yli jne. Viimein kun sain unenpäästä kiinni, Miika kysyi, että tuleeko uni. No tulihan se ja meni. Nukuin siis 4 minuuttia viimeyönä.
Aamulla taksi haki meidät ja vei asemalle. Linja-autoasemalla kerrotttiin kylmä totuus, joudumme jäämään tähän paskaloukkoon, jota Kathmanduksi kutsutaan. Uupuneina
matkustimme takaisin Estherille. Taksikin hajosi matkalla! :-) Tonni pulitettiin turhasta, onneksi meille sentään bussiliput korvataan, jos emme pääse huomennakaan sillä kyydillä.

Olin todella väsynyt, kuten miikakin. Nauroimme vain ja kikattelimme kaikelle kuin pikkutytöt. Päätin kuitenkin valvoa, että saisin nyt yöllä nukuttua. Miika
 päätti nukkua vähän aikaa. Halusimme lähteä kirkkoon Shraddan ja Eveliinan kanssa. Ajatus kirkkoon menemisestä ilahdutti minua suunnattomasti ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Jäin odottelemaan että Shradda herää ja aloin kuuntelemaan musiikkia koneelta, kun miika jo nukahti. Seuraava mitä tajuan on, että herään paita puoliksi pois päältä makaamassa tietokoneeni päällä.
Heräsin siis tietokoneen piippaukseen ja siihen, että olin tippumaisillani sängystä. Kello oli about 11, olin nukkunut 3h ja tytöt olivat menneet menojaan.
Emme päässeet Pokharaan, Emme päässeet kirkkoon... Mietin jo, että päästäänkö tässä edes taivaaseen, kun minnekkään ei pääse. Onneksi taivaaseen päästään Jeesuksen kautta, eikä linja-autolla.

Tuo kolmentunnin sekava uni aiheutti vain lisää väsymystä. Kuitenkin tunsin itseni onnelliseksi jollain tavalla. Pahimmasta shokista on selvitty, ja olen alkanut sopeutumaan tänne.
En kuitenkaan peru mitään sanojani kaupungista, sillä ne olivat tosiasioita sillä hetkellä, kun ne koin. Eivät ongelmat ole mihinkään kadonneet, olen vain oppinut elämään niiden kanssa.
Lähdimme Miikan kanssa syömään kaupungille, jossa tapasimme viimeinkin Sadinin, nepalilaisen ystävämme. Menimme kivaan paikkaan pitsalle ja poristiin kaikenlaista. Sadin ei ole vielä uskossa, joten
uskoville ystävilleni lähetän rukouspyynnön Sadinin puolesta. Kävimme katselemassa vanhaa temppelialuetta Sadinin kanssa. Siellä oli hinduja ja
epäjumalia. Miika sai sieltä hienoja kuvia. Näimme paljon kerjäläisiä. Annoin heille vähän... mutta Miikaa tiivistää täydellisesti omat ajatukseni hänen omassa blogissaan: http://miikaseikkailee.blogspot.com

" Köyhyys on täällä paikoin samaa tasoa ja ihmiset onnettomia.Sitä miettii, miten kohdata kerjäävät lapset ja äidit, sairaat vanhukset kadulla ja onnettoman näköiset ja ilmeettömät kasvot. Sitä tuntee olevansa jotenkin aseeton. Vähä raha ei ratkaise ongelmaa ja kielimuuri on este. Jotain haluis kuitenkin tehdä, jotta ihmisten olot täällä, siis edes yhden ihmisen, voisi LOPULLISESTI parantua. Niin että vaikutus näkyis ja säilyis tuleville sukupolville.

Sitä tuntee itsensä tosi pieneks. Ei voi kuin rukoilla, että Jumala tekisi ihmeen. Hymy ja ystävällinen asenne ovat jo paljon.
Johonkin tässä kasvaa. Jumalassa kaikki on mahdollista ja se auttaa uskomaan, että en ole täällä turhaan, joku vaikutus johonkin täytyy jäädä, rukoukset ja tahto eivät jää yläkerrassa huomioimatta. Noh, reissu on vasta alussa. Haluaisin vaikuttaa edes yhden ihmisen elämään sekä käytännön tasolla että hengellisellä tasolla.   "

En voi tähän mitään lisätä, enkä ottaa pois.

Yritettiin ostaa minulle unilääkettä apteekista. Täältä saa kaikkia reseptilääkkeitä ilman reseptiä, tietyllä varauksella, eli esim. nuorille miehille ei myydä
psykedeelejä tai huumelääkkeitä. He eivät siis myyneet minulle lääkettä. Ja täälä sitä valvotaan taas... *huoh* Ostettiin kuitenkin hengityssuojat joista oli heti paljon apua. Näytän siinä vain todella
 typerältä, sillä remmit ovat liian pienet ja ne saavat korvani hörölle. :-D

Soittelin Suomisen Artolle (our man in Pokhara ). Hän kehotti minua lopettamaan malarialääkkeen ottamisen, sillä siellä ei ole malariaa, ja turhaa sekoilua aiheuttaa vain se.
80 euroa kankkulankaivoon, mutta eipähän tarvi kärsiä halluista....
 Maksan sen kyllä takaisin äiti Huomenna käymme Estherin kanssa ostamassa unilääkettä minulle m. että saam unirytmin kohdalleen.

Illalla oli hauskaa aikaa viettää yhdessä suomalialisten kanssa. He olivat jo toipuneet taudista. He tulivat meille kylään internetin takia, mutta heti kun
he pääsivät tänne, tuli sähkökatkos. Istuimme kynttilän valossa ja juttelimme kaikesta. Kävin yksin kaupungilla pimeillä kaduilla ostamassa limsaa ja keksejä.
Vertaistuki on täällä tärkeää.

Tässä vaiheessa on pakko pahoitella huonoa kielioppia ja kirotursvihreitä. Kone sekoilee, teksti tekkee omia temppujaan. Se hyppii, pomppii ja poistaa itseään aika-ajoin.

Illan kruunasi nepalilainen illallinen Estherin, hänen tyttäreinsä Shraddan ja Shreyan, sekä Shraddan poikaystävän Suleimanin kanssa. Miika oli tietysti mukana.
Emme olleet lainkaan nälissämme, mutta Esther lappoi meille monta kauhaa riisiä. Lisukkeina oli juurikeittoa "Gurnkunia" tai jotain. Kanaa, sikaa, läskiä,
tulisia mausteita, perunoita ja tietysti riisiä. riisiä riisiä riisiä... Riisi on hyvää. Aterioimme Nepalilaiseen tapaan käsin. Tämä oli uutta minulle, se tuntui
 ruualla leikkimiseltä. Mutta näin tulemme syömään maaseudulla. Itseasiassa puikoilla oli helpompi syödä kuin kädellä. :-D

Tämä tästä päivästä. Väsymyksestä huolimatta oli hieno päivä, ja näin paljon positiivisia asioitakin jo täällä. Aamulla selviää kohtalo, pääsemmekö vaiko jäämme.
Aamuun asti, SORONOO! Paljon olisi kerrottavaa, liian vähän aikaa. Nettiä en ole tänään päässyt käyttämään ennen tätä hetkeä. Konekin reistailee välillä.

"Korjaus edelliseen viestiin. Shreya onkin vuotta nuorempi Shraddaa! Shradda 24 vee, Shreya 23v... "