Sitä sun tätä.. enimmäkseen sitä.

Kirjoitin tämän blogitekstin jo viime viikolla, mutta en ole saanut julkaistua, lukuisten sähkö- vesi ja ajatuskatkosten takia. Pahoittelut siitä. :)

Näin se on taas viikko vierähtänyt. Tai viikko tai vähän enemmänkin. Aika kuluu nopeasti, kun sen kulkua ei ajattele. Kyseisen ajattelutavan opin jo aikoinani armeijassa. Siellä kaikki laskivat TJ:tä onnessaan, mutta minua ei "tänään jäljellä" kiinnostanut, vaan ajan sai kulumaan kun antoi sen kulua rauhassa. Täällä olessa pitää unohtaa se, kuinka paljon on jäljellä ja yrittää ottaa kaikki irti siitä ajasta mikä on annettu. Onhan se vaikeaa, kun on kova ikävä Suomeen, mutta itseä ei kannata psyykata ajatuksella kotiin paluusta. Aluksi täällä olessa tuntui tuon maagisen TJ-lukeman unohtaminen vaikealta, kun Miika ja Ilona laskivat sitä päivittäin. Ei millään pahalla Miika. :)

Viime viikko oli todellakin henkisesti rankka minulle ja varmaan lähipiirin ihmiset ymmärtänevätkin miksi. Ei minusta ollut harjoitteluun menijäksi kaiken stressin takia ja vielä se paskatautikin yllätti. Mutta antibioottien voima on ihmeellinen. Olen myös saanut tukea näiltä muilta opiskelijoilta ja täytyy kyllä antaa iso kiitos heille siitä. Koulun opettajat ja Estherkin ovat olleet myötätuntoisia. Painajaisia näen joka yö. Kaikenlaisia, mutta jotkut painajaiset ovat toistuvia ja samanhenkisiä. Jospa ne helpottavat, kunhan palaan kotiin.

Viikonloppun vietimme poikkeuksellisesti Kathmandussa. Olimme kaikki sitä mieltä, että tarvitsemme

 rennon viikonlopun, ilman kiirettä ja suunniteltuja menoja. Elämä sieltä katsottuna täällä vaikuttaa varmasti luksukselta ja lomailulta, kun käymme päivittäin yhdessä syömässä ja ajelemme takseilla. No, onhan se tietysti kivaa, mutta onko elämästä nauttiminen kiellettyä niinä harvoina hetkinä, kun se on mahdollista? Suomessa tulee harvemmin syötyä ulkosalla. Se kun on niin turkasen kallista. Täällä taas tulee kalliimmaksi laittaa kotona kunnon ruokaa, kuin käydä ravintolassa. Ja voi ne taksit, ne pikku Suzukit, jotka ovat pienempiä kuin kesämökkinaapurin Micra. Kyllä niistä on luksus kaukana. Luotan kuitenkin enemmän pilvessä ajavaan taksisuhariin kuin romurautalinja-autolla ajavaan alaikäiseen liimapoikaan.

Itseasiassa eräänä aamuna pari viikkoa sitten, kun nukuin myöhään ja tuli kiire töihin, otin taksin. Menin tupakka huulessa taksin kyytiin ja kuski pummasi minulta röökin. Sitten kuski vastavuoroisesti tarjosi minulle hashista. No minahan en huumeita kayta niin en tietysti ottanut kuljettajan tarjousta vastaan. Kyllähän siinä pelotti kun kuski poltti pilvea. Rauhoitin kuitenkin mieleni sillä, että ainahan ne pilvessä täällä ajavat ja pienempi paha se, kuin että jos humalassa ratissa olisi. Matka sujui oikein mukavasti ja kuski käytti kaasua euforisen hillitysti.

Täytyy vielä sanoa, ettei menisi ihan tarinan kerronnan puolelle, että kaiken kaikkiaan täällä on liikenne turvallista kaikesta kaoottisuudesta huolimatta. Vaikka tööttäily onkin rasittavaa, on se silti elintärkeää hengissäpysymiselle liikenteessä. En ole henkilökohtaisesti todistanut Kathmandussa yhtään liikenneonnettomuutta, yhden skootterin näin menevän nurin, mutta niitähän menee Suomessakin harva se päivä. Toissapäivänä meidän lähellä oli kuollut moottoripyöräilijä, mutta siitä ei minulla tarkempaa tietoa ole.

Viikonloppuna tapasimme myös pitkästä aikaa Sadinin, hänen tyttöystävänsä Samastin, molemmat Diakin opiskelijoita. Samastin veli kutsui meidät luokseen kylään, ja olemme menossa sinne ensi lauantaina. Olin tavannut Samastin kerran aikaisemmin, viime kesänä Helsingissä, jossa tapasin myös ensimmäistä kertaa Sadinin ja Sudipin. En silloin edes tiennyt että Samasti ja Sadin seurustelivat. Joka tapauksessa oli hienoa nähdä molempia. Sudipkin soitteli ja oli mukava vaihtaa kuulumisia. Valitettavasti käy aika niin vähiin, ettei ehdi enää Sudippia tavata täällä Nepalissa, mutta täytyy tehdä visiitti Järvenpäähän jahka nepalilaiset palaavat taas Suomeen tammikuussa.

Tämän viikon olen ollut mukana Lalitpurin opiskelijoiden järjestämässä kotikäyntitoiminnassa. Toiminta on osa opiskelijoiden harjoittelua ja sitä toteutetaan jatkuvasti, eri opiskelijaryhmät vuorotellen. Olemme olleet ensimmäisen vuoden opiskelijoiden matkassa. Se on ollut tervetullutta vaihtelua sairaalassa työskentelyyn ja on päästy nauttimaan ulkoilmasta ja auringon lämmöstä. Paloinkin jopa. Ehkäpä orvasketeni oli jo vaalennut kaiken sisätiloissa oleskelun jälkeen ja se protestoi yhtäkkistä ultraviolettisäteilyn kasvua. Kotikäyntitoiminnassa ideana on auttaa ihmisiä selviytymään arjessa ja antaa terveyspalveluja vanhuksille ja köyhille, sekä kehittää parantaa kotien terveyttä muun muassa antamalla terveysneuvontaa ja kehittämällä sanitaatiota. Opiskelijat kulkevat ryhmissä, kiertävät koteja, tarkkailevat ihmisten elinolosuhteita ja antavat apua sitä tarvitseville.

Tapasimme muun muassa lesken, jolla on kaksi alaikäistä lasta. Eräässä maalaistalossa oli halvaantunut isoäiti pyörätuolissa, joka katkerana kertoi, että ei halua enää elää, koska on halvaantunut. Hän pyysi meitä joko parantamaan hänet tai tappamaan. Aika voimattomia olimme hänen luonaan, mutta onneksi hänellä oli perhe siellä pitämässä hänestä huolta. Mieleeni tuli oma mummoni kotona Suomessa ja miten hän jaksaa. Sitten ajattelin niitä kaikkia vanhuksia, joilla ei ole ketään heistä huolehtimassa, miten heidät on unohdettu ja lähetetty laitoshoitoon. Tämä nainen ja oma isoäitini ovat siinä suhteessa onnekkaita, että heillä on ihmisiä jotka todella välittävät heistä, eivätkä unohda heitä. Tämä nainen asui perheineen talossa, jonka yläkerrassa oli kanala. Brutaali Biolanin tuoksu leijui maalaistalon yllä.

Tänään tapasimme myös maton ompelijan. Hän teki hienoja kuvioituja mattoja ahtaassa ja siivottomassa tiilitalossa. Hän kertoi, että maton kutominen vie häneltä yhdeksän päivää ja palkaksi matosta hän saa viisisataa rupiaa, mikä tekee noin viisi euroa. Miettikää, viisi euroa, yhdeksän päivän työstä...

Menimme tänään myös Newarikaupunginosaan. Newarit ovat yksi nepalilainen heimo, joilla on oma kielensä ja kulttuurinsa. Oli hauska löytää tällainen paikka aivan meidän asuinalueemme läheltä. Newarit eivät saa pitää kanoja, se suututtaa jumalat. Siksi heillä on ankkoja. Siellä oli myös iso allas ja altaalla erikoinen merkitys. Kerran vuodessa vuohi laitetaan altaaseen ja kilpaillaan siitä, kuka ui nopeimmiten vuohen luo ja vie pukilta hengen, puremalla. Voittaja saa palkinnon, joka on kaiketi märkä vuohen raato. Ei kannata Joulupukin tulla näihin pirskeisiin.

Kävimme myös Hindutemppelissä joka on omistettu norsujumala Ganeshille. Ja suomenruotsalainen versiohan tästä kärsäherrasta on Hurriganes. Heh heh. Minua huvitti se, että hindujen pitää soittaa kelloja ennen temppeliin menoa, siten herätetään jumala. Sitten muistinkin että soitetaanhan Suomessakin kirkonkelloja. Tämä oli mielenrauhaani järkyttävä havainto, mutta sen sijaan, että olisin alkanut pohtimaan kellojen soiton syvällisempää merkitystä, päätin suututtaa jumalat ottamalla kuvia temppelistä.

Vapaa-aika täällä kuluu kuitenkin kaikkein nopeimmin. Kun aamulla lähtee ja iltapäivällä tulee, niin ei kyllä ole tekemisen puutetta. Aika paljon olen elokuvia katsellut läppärillä. Olen jopa sortunut kirjoja lukemaan. Ensin luin Populäärimusiikkia vittulajänkältä. Sitten siirryin vakavampaan eepokseen, Tuhat loistavaa aurinkoa, jonka ostimme Heidin kanssa äidille joululahjaksi joskus. Lopettelin sen tuossa juuri, luin muuten 270 sivua putkeen. Mikähän minuun on mennyt. Onkohan tämä jo vaarallista?

Tässä kun intoutuu kirjoittamaan, niin unohtaa oikeastaan, että mitä piti kirjoittaa. Ehkä ne Nepalin muistelmat täytyy kirjoittaa sitten vanhana ukkona uusiksi. Jospa tästä jotain apua olisi siihen. Siellä Suomessa jo joulukalenterien luukkuja auotaan. Minäkin aijon ostaa joulukalenterin kun tulen, ja sitten saankin avata jo viisitoista luukkua kertaheitolla. (Kalevan kuvakalenterin tietysti)

Lällällää!