heaven can wait

Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan tämän blogitekstin, vaikka henki menisi. Onhan tuo hengenlähtö ollut taas enemmän tai vähemmän lähellä. Kirjoituksesta tulee taas valitettavasti pitkä, sillä settiä on nyt enemmän, kuin lääkäri määrää.

Aloitetaanpa tekemällä tilinpäätös tästä Suomenmaassakin kuohuntaa herättäneestä off-road-ajelustamme. Loman jälkeen, eli viikko sitten sunnuntaina 24 lokakuuta lähdimme intoa puhkuen kohti rakkaaksi muodostunutta kotikaupunkiamme Damaulia. Otimme normaaliin tapaan paikallisbussin, jossa matkustaminen on halpaa ja jopa jokseenkin siedettävää. Oikeasti minua ei järin kiinnostanut ajatus Damauliin palaamisesta ja samanlaiset fiilikset olivat Miikallakin.

Istahdimme piskuisen bussin perälle ja kassapoika laittoi matkatavari, rinkan ja uuden laukkuni bussin katolle. Muistan katselleeni poikaa, joka iloisesti toimitti tehtäviään. Olin onnellinen tuon pojan puolesta, kun oli poika päässyt töihin ja tuo noin viisitoistavuotias poika näytti myös onnelliselta. Pihalla pyöri jotain lehtikauppiaita ja kyytimaakareita, joiden kummallista käytöstä Miikan kanssa ihmeteltiin. Olivat kai aineissa siellä. Kävipä bussisa kerjäläispoikakin. Kuski polkaisi kaasua ja täpötäysi romurautarakkine lähti rymisten ja rämisten hyrskyttämään kohti Damaulia. Tie oli jo tullut meille tutuksi muutamien bussimatkojen aikana.

Yritin rentoutua ja onnekseni kyseisen bussin palveluvalikoimaan ei kuulunut hindimusiikin soittaminen volat kaakossa, kuten monissa aikaisemmissa busseissa oli tapana. Niinpä kaivoin omat soittopelit esiin ja rentouduin peikkometallin parissa. Matka sujahteli mukavasti aina tutulle taukopaikalle asti. Paikka on Unicefin rakentama vedenottopiste tienvarressa, jonne autot pysähtyvät. Ihmiset menevät sinne peseytymään, juomaan ja tekemään tarpeensa. Kuski meni ulos, kuten myös muutamat muut kyytiläiset. Levyni oli soinut loppuun ja tokkuraisena laitoin uudet rallit soimaan. Mietin siinä, että ehtisikö tuossa piipahtaa tupakalle, mutta päätin sitten olla menemättä, kun tauon pituudesta ei ollut tietoa.

Suljin silmäni vain avatakseni ne uudelleen ja näin kuinka ihmiset olivat nousseet ylös ja he kirkuivat kauhusta. Tajusin heti, että bussi liikkuu, mutta ilman ketään ratin takana. Ihmiset juoksivat kohti ovea ja näin kuinka bussi rullasi kohti tien reunaa ja metsikköä. Tiesin myös, että siellä on jyrkkä mäki ja samalla tajusin, ettei ulos ole oven kautta asiaa. Kaikki tapahtui sekuntien aikana. En ajatellut mitään, potkaisin vain lähimmän ikkunan rikki ja hyppäsin pääedellä pihalle, jo mäkeen ajautuneesta bussista. Ilmalennon aikana ajattelin vain, että ei voi olla totta. Onko unta? Ei tämä voi tapahtua meille. En pelännyt hypätä, mutta kävi siinä jo mielessä, että mahdanko enää kotia ja vaimoa nähdä tässä elämässä. Kuperkeikka tai pari ryteikössä ja näin kuinka bussin perä vieri ohitseni ja samassa bussi kaatui. Se pyöri hirveällä rytinällä ympäri, kaataen kaiken kasvillisuuden tieltään. Katsoin tuota makaaberia näytelmää kauhun vallassa ja ymmärsin, että rakas ystäväni Miika oli sisällä siellä muiden matkustajien kanssa.

En varmaankaan edes siinä tajunnut että olin hypännyt ikkunasta ulos ja ajattelin vain: Voi hyvä Jumala! Olin varma, että kaikki kuolivat. Sitten muistin, että siellä oli paljon lapsia. Bussi pysähtyi katolleen isomman puun viereen. Lähdin kompuroimaan jyrkkää ja likaista rinnettä alas, mutta  yllätyksekseni verinen mies tuli ulos bussista. Se oli Miika! Mikä ihana käänne kauheassa onnettomuudessa. Kaikki ihmiset tulivat ulos bussista ja tein pikaisen tilannearvion tapahtumista. En nähnyt yhtään tajutonta ihmistä enkä kuolluttakaan, saati pahoin silpoutunutta. Eräs pikkutyttö tuli ulos bussista ja katsoin, että nyt on sattunut pahasti, että koko pää ja kasvot ovat veren peitossa. Tyttö kuitenkin käveli ohitseni, kuin zombie ja helpotus oli suuri, kun tajusin sen kaiken olevan vain moottoriöljyä. Katolleen menneestä bussista valui kaikki nesteen hyttiin ja siellä olikin kaikki kamat aivan öljyssä. Auton moottori oli käynnissä ja moottorin murina oli semmoista kuolon korinaa. Joku yritti sammuttaa autoa. Kysyin joltain mieheltä hädissäni: "Are the children okay?" Mies puisteli päätään murheellisena.

Katsoin Miikaa. Otsassa oli näennäisesti pieni haava, mutta verta siitä tuli julmetun paljon. Ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi ollut hengenvaarallinen. Miika piteli oikeaa kättään ja veri tihkui hänen sormiensa raoista. Vilkaisin nopeasti, mitä oli sattunut ja siellä oli syvä haava. Liha repsotti kädestä ja kaverini vaikeroi shokin kourissa. Olin itsekin kauhistunut tilanteen vakavuudesta, mutta koitin säilyttää malttini ja sanoin että: "Joo, ei oo paha, ei oo paha.. pinta naarmu vain" ja aloin kaivaa rinkastani sidetarpeita. Sieltä löytyi silkkihuivi ja villasukat. Sterilointiainetta ruutasin pullosta haavalle ja käärin silkkihuivin siteeksi siihen. Päälle solmin villasukat kiristyssiteeksi.

Miika lähti etsimään kyytiä maantieltä. Minä menin katsomaan, voisinko olla jotenkin avuksi bussin luona. Tilanne kuitenkin osoittautui mahdottomaksi, kun oli kauhea kaaos päällä, enkä nähnyt ketään kovin pahasti loukkaantunutta. Kielimuurikin esti minua kyselemästä, tarviiko joku akuuttia ensiapua. Jotkut ihmiset rupesivat heti keräämään tavaroita ja löysin omani ja Miikan kamat heidän avustuksellaan. Menin takaisin ylös. Miika oli löytänyt Jeepin, jonka lavalle meidät ohjattiin kiipeämään. Jeeppi lähti liikkeelle, mutta pian poliisit pysäyttivät matkamme ja piirittivät auton. Poliisit eivät englantia puhuneet vaan mölisivät meille jotain hätääntyneinä. Olimme Miikan kanssa aika hermona ja halusimme äkkiä sairaalaan.

Onneksi paikalle tuli paikallinen omalla autollaan ja lupasi viedä meidät sairaalaan pikimiten. Hänen kyydissä pääsimme takaisin Pokharaan. Onneksi repussani oli Kathmandusta ostamani varakännykkä, jolla saimme soitettua Markukselle Pokharaan. Markus tuli ministeriön autolla meitä vastaan ja olimme takaisin Pokharassa noin puolessa tunnissa. Menimme heti sairaalaan, jossa ei vielä tiedetty mitään onnettomuudesta. Sairaalassa oltiin ihmeissään, että mitä porukkaa sieltä tulee, kun toisella oli naama kuivuneen veren tahrima ja käsi kääritty villasukilla, toinen näytti muuten vaan pummilta revenneissä vaatteissa ja naama veren ja lian peitossa.
Miika pääsi suhteellisen nopeasti vaihtamaan kunnollisen siteen haavaansa. Minä taas sain odotella kauan, että kukaan kiinnitti minun vointiini sairaalassa minkäänlaista huomiota. Sain kuitenkin kylmäpussin jalkaani kun pyysin. Riisuin vaatteeni ja huomasin, että olin minäkin ottanut osumaa siinä rytäkässä. Selkäni oli kuin kynnetty ja siellä täällä ruhoani oli naarmuja ja ruhjeita. Vasemman jalan reisi oli turvoksissa. Jonkin aikaa sairaalassa sulateltiin tilannetta ja minutkin röntgenkuvattiin murtumien varalta. Siinä ehti käydä monenlaista ihmistä pällistelemässä, kun suomalainen mies makaa reporankana ensiapuvastaanotossa ilman housuja operaatiopöydällä. Kyllähän se yksityisyyden puutos ja hoitohenkilökunnan välinpitämättömyys niin sanotusti veetutti, mutta onneksi Markus oli paikalla henkisenä tukena. Ensimmäiset puhelut Suomeen otettiin sairaalasta. Kotosalla oltiin järkyttyneitä. Ei sitä itse oikein tajunnut, että mitä oli tapahtunut ja miten siitä selvittiin. Miika jäi sinä iltana sairaalaan, haavan ompelua varten. Minä menin taksilla Markukselle ja siellä sain kriisiapua Markuksen vaimolta, joka laittoi ruokaa ja tarjosi suomalaista ruisleipää. No sekös maistui meikäläiselle.

Seuraava viikko meni asiaa sulatellessa ja vietin päiväni Markuksen luona. En kuitenkaan jäänyt sängynpohjalle makaamaan, vaan jo seuraavana aamuna lähdin takaisin turmapaikalle etsimään kadonneita kännyköitä. Minulta sinne bussiin jäi parin sadan euron kännykkä, kun taas Miikalta hukkui neljän sadan N97. Eipä sieltä mitään löytynyt, haudanryöstäjät olivat tehneet tehtävänsä, vai olisivatko olleet siat asialla... Paikallisia korruptiokyttiä mentiin haastattelemaan muutamaa päivää myöhemmin. Kyseltiin raporttia tapahtumista. Poliisipäällikkö yritti vaikuttaa asiantuntevalta tärkeältä herralta, joka ei muiden mielipiteitä kuuntele. Sialla ei ollut antaa meille vastauksia, mutta jätimme kuitenkin Saddam Husseinin näköiselle ukolle listan kadonneista tavaroista.

Miikalla meni joitakin päiviä sairaalassa, ja käytiin häntä moikkaamassa silloin tällöin. Selvisi, että Miikan haava oli sitä luokkaa, että harjoittelu täytyy keskeyttää ja tulla takaisin Suomeen. Minullakin oli kiusaus lähteä. Aluksi jotkut painostivat lähtemään kotiin. Olisihan se ollut idealistista, mutta minun piti ajatella tilannetta realisistesti. Minun vammani eivät riittäneet lääkärinlausunnon kirjoittamiseen kotiuttamisen edellytyksenä ja tuolloin en olisi saanut lentojani vakuutuksen piikkiin. Lisäksi olisin joutunut maksamaan Diakille apurahan takaisin ja Kirkon ulkomaanavun stipendin. Kaikenpäälle olisi harjoittelu jäänyt kesken ja opinnot olisivat viivästyneet. Näitä vaihtoehtoja kelaillesani päätin jäädä. Olenhan kokenut jo täällä kaikenlaista, mutta kaikki oli odotettavissa, eikä aikomukseni ollut lähteä pois aikaisemmin, sillä tiesin, että vastoinkäymiset ovat arkea Nepalissa. Onhan tämä köyhä kehitysmaa. Toivoisin nyt painostajilta ymmärrystä, että ei täältä pois tuleminen ole mikään itsestään selvyys. Jos se helppoa olisi, niin tulisin kyllä.

Perjantaina lensimme Yeti Airwaysilla Pokharasta Kathmanduun. Oli outo palata tänne. Jotenkin kuitenkin näen tämän kaupungin uusin silmin, eikä tunnu ollenkaan niin pahalta paikalta enää. Huomenna Miika lähtee matkalleen kohti Suomea. Minä muutan Estheriltä Guesthouseen ja muiden suomalaisten luo. Huomenna menen myös Lalitpurin Nursing Campukselle haastattelua varten, että pääsen aloittamaan työharjoittelun uudessa paikassa. Tekisi mieli kirjoittaa vielä vaelluksesta ja laittaa kuvia, mutta taidan tehdä sen myöhemmin.